Saha ja mylly II

Ihmettelin ohimennen 1960-luvulla muutamia arvostettuja henkilöitä, joiden ammatiksi merkittiin kauppakirjoihin ”puutavaraliikemies” (Tigerstedt, Jouhki).

Markku Kuisman Saha-kirjassa esitellään nimeltä etenkin Englannissa toimineet puutavaran välittäjät ja toiminnan perusperiaate: luotto ja sen ohella luottamus.

Puutavara-ala oli jo on aivan kauhea. Suomessa vallitsi 1870-luvun alussa kasinotalous ja keinottelu, jonka rinnalla 1990-luvun alku oli lastenleikkiä. Seurauksena oli suhdanteiden käännyttyä useimpien yrittäjien konkurssi. Varovaiset, kuten viipurilainen Hackman, pystyivät käyttämään pääomaansa ja luottoa, jota löytyi ulkomailtakin. Oma pankkitoimintamme oli tunnetusti aika alkeellista.

Kuplaherrat ja rosvoparonit toimivat melkein vailla pääomia. Metsiä ja hakkuuoikeuksia ostettiin myyntivoittojen toivossa. Koska Englanti oli hävittänyt omat metsänsä enimmäkseen jo keskiajalla, siellä puutavaran ostotoiminta oli järjestelmällistä, ja pankkiiri-tuontiasiamies saattoi asioida Suomessa olleen puutavaraliikemiehen kanssa. Yksi sellainen oli Hella Wuolijoki, joka koki alan tyypillisen kohtalon eli menetti omaisuutensa.

Jotakin epäedullista suomalaisesta opetuksesta ja historiantutkimuksesta kertoo se, että vaikka jätkä ja tukkilainen ovat kirjallisuuden ja viihteen (”Tukkijoella”, lukemattomat tukkilaiselokukvat) vakiohahmoja, juuri kenelläkään sivistyneellä henkilöllä ei ole harmainta aavistusta siitä, mitä niille vielä humiseville hongille ja tukeille tapahtui ja miten sattuikin niin, että raha jäi Suomeen. Metsäteollisuus vastasi ajoittain kolmesta neljäsosasta maan koko viennistä, ja sen osuus kansantuotteesta, paperi ja selluloosa siis mukaan luettuna, on ollut murskaava.

Missä määrin kieliriita ja Suomen ja Ruotsin yllättävät nihkeät välit maailmansotien välisenä aikana liittyvät metsäteollisuuteen? Minkä verran perää on puheissa, että äärioikeistolaisen poliittisen liikehdinnän todellisina rahoittajina olivat puutavaramiehet, siis muutkin kuin Raf. Haarla, joka tiedetään?

Tähän Kuisma ei puutu. Oma vastaukseni on, että Ruotsi oli suhteellisen välinpitämä - Kiitos ktön, koska sillä riitti hakattavaa omasta takaa ja malmi ja siihen liittyvä metalliteollisuus oli parempi bisness. Itse asiassa Ruotsi oli aikamoisissa ongelmissa toisen maailmansodan aikana, kun sen valtava tuotantokapasiteetti ei kelvannut kenellekään. Saksalaisilla oli muita rientoja ja Englantiin ei voinut purjehtia.

Sahateollisuus on Suomen vaurastumisen ja politiikan ydin. Raha eli se vähä, mikä puista maksettiin, hyödytti talollisia ja antoi kausiluonteista työtä puolelle miljoonalle mökkiläiselle.

Vallankumousromantiikan mukaisesti ”työläinen” kuvattiin myös Suomessa metallimieheksi, vaikka todellisuudessa metalli- ja konepajateollisuutemme oli aika pientä. Työläisten huippukerrosta ovat osittain vieläkin paperimiehet.

Toisin kuin useimmat Kuisma osaa punoa yhteen teollisuuden, talouden ja kulttuurin langat. Hyvä esimerkki on kirjan luku ”Marx, Engels ja Lönnrot”.

”Ennen Saimaan kanaan suurta kanavatyömaata ei milloinkaan ennen Suomessa ollut nähty – ehkä 1700-luvun jälkipuolen Viaporin linnoitustyömaa pois lukien – niin suurta, tuhansiin henkiin kohonnutta köyhälistöjoukkojen keskittämistä yhteen paikkaan. Kommunistisesta manifestista tämä proletaariarmeija ei kuitenkaan ollut edes kuullut, eikä muutenkaan ollut ’helppo näitten rähisevien, hurjien jätkien keskuudessa havaita merkkejä, jotka olivat erään tulevaisuuden valtavimman kansanliikkeen enteitä”.

”puukkojunkkareina tunnetut pohjalaiset – jotka kiersivät kysyttyinä kirvesmiesryhminä rakentamassa sahalaitoksia ympäri maata – pitivät perinteistään kiinni myös Uuuraassa. Viiurilaislehti kuvaili, kuinka ’yhtenä ja samana iltana wiilsivät je englantilaisen merimiehen pahanpäiväkseksi, leipoiwat kunnioitettawaa Suutari-mestariamme tuntuwalla tawalla korwille ja olisivat kenties wielä käyttäneet puukkojansakin…”

Ei kovin runebergiläistä, mutta sitä vastoin ilmeisesti totta. Kiitos kirjasta!