Professori Pekka Koskinen on kuollut

Hän tutki ja opetti rikosoikeutta ja oli keskeinen henkilö rikoslakia muutettaessa.

Usein joutuu selittämään, mitä runoilija Runeberg tarkoitti ”Maaherra” –runonsa repliikillä, jonka mukaan laki ennen mua syntynyt myös jälkeheni jää.

Se on helppo lukea julistukseksi lain eli siis lakitekstin muuttumattomuudesta. Sitä se ei ole. Asiayhteys kertoo että venäläinen valloittaja, kenraali, vaati julkaisemaan julistuksen, jonka mukaan sotamiesten perheitä rangaistaisiin, elleivät he palaisi kotiin niihin kohtaloihin, jotka H.K.M.  oli harkinnut oikeaksi heille varata.

Maaherra, tässä tapauksessa runollisen mielikuvituksen tuote,, vaikka tapaus yhdistetään erääseen Wibeliukseen, kieltäytyi vedoten ikivanhaan lakiin, jonka mukaan vaimo ei vastaa syystä miehen vikapään eikä mies vaimostaan. Puhe on rikosoikeudellisesta vastuusta ja siis kollektiivirangaistuksesta.

Meidän aikamme käyttäisi termiä ”oikeusperiaate” ja viittaisi myös ”oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin” periaatteeseen.

Tuomari tai professori, joka elämänsä päivät louhii ja hioo lakia, etsii sieltä ydintä, kukaties kultaa. Vertaus on huono, koska tuo ydin ei ole muuttumaton, vaan nimenomaan muuttuva. Se on ihmisten maailmaa, sääntöjä ja sopimuksia yhdessä elämisestä.

Lain rikkominen on niin helppoa, että siihen sortuvat usein heikoimmat meistä. Lain rikkominen on kuin ikkunan lyöminen säpäleiksi. Meitä suojaa toisten arvottomasta asioihin puuttumisesta vain muutama millimetri, mutta se riittää, koska varsinainen suoja on luottamus.

Peka Koskinen oli suuri juristi. Hän oli kiinnostunut ihmisistä ja hän uskoi ihmisiin. Nyt on sellainen maailman aika, että ihmiset eivät luota toisiinsa. Lainoppineiden keskuudessa rikosoikeuden harjoittajat ovat kirjava joukko. Siellä on ollut pykälän sorvaajia ja aatteen miehiä. Asian voi nähdä toisinkin, mutta aatteet miehiä kavahdan. Esimerkiksi poliittinen tai uskonnollinen vakaumus alistaa väistämättä oikeuden periaatteet välikaluiksi eli työkaluiksi, jollaisia voi vaihtaa mielen mukaan.

Oikeuden tavoitteleminen ja laillisuuden ylläpitäminen on pohjaltaan aate, koska sitä ei voi johtaa tosiasioista. Jos tämä kuulostaa oudolta, asian voi tarkistaa sopivalta diktaattorilta. He käyttävät erilaisia muotoiluja, mutta sisältö on aina sama – oikeus on minun kulloinenkin päähänpistoni.

Suomessa rikosoikeudessa on paljon hyvää väkeä, nyt yhtä vähemmän.

Koska emme olleet lähemmin tuttuja, en tiedä sitäkään, mitä Pekka Koskisen ajatusmaailmassa liikkui, syvän humanismi ohella.

Mielestäni Lutherin saksantama psalmi, joka on osa Brahmsin saksalaista requiemiä, sanoo asian paremmin kuin luultavasti oikeampi lähdeteksti, tässä tapauksessa muun muassa latinankielinen: Herra, opeta minua ymmärtämään, että loppuni on tuleva ja että elämälläni on määrä.

Tuossa saksankielisessä tekstissä sana ”Ziel” voisi tarkoittaa myös päämäärää tai maalitaulua.

Juristiprofessoreille pitäisi tehdä samanlainen testi kuin poliisiopistoon pyrkiville. Kiihkeä oikeudentunto on hylkäämisperuste. Tuon persoonallisuusprofiilin takana on aivan liian usein jokin kuvitelma itse kärsityistä vääryyksistä, ja voittamaton tarve päästä tasaamat tilit.

Rikosoikeus on hyvä ala tuollaiseen. Sanoisin että sellaisia ihmisiä on alalla nähty. Koskinen oli opettajansa Inkeri Anttilan arvollinen seuraaja. En koskaan pannut merkille hänen kirjoituksistaan enkä toimistaan näyttämisen halua, mutta sitä enemmän pyrkimystä elämän ehtojen parantamiseen ja johdonmukaisuutta tulkinnoissa myös silloin kun ne eivät kerää aplodeja – kuten nyt, kun kiihkoilematon, kuunteleva, maltillinen oikeudellisten asioiden ja arvojen selvittäminen on äskettäin mennyt muodista.