Hulluuden parantamisesta

Naurava vallankumous olisi ehdotukseni.

Nythän on niin että – näin aloittavat kiusankappaleet puheensa – että olevia oloja ei tule äkkiä ikävä.

”Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa,

Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,

Vääryyttä sortajan, lain väännellystä,

Virastolt' ylpeitä ja potkuja,

Joit' ansiokkaat epatoilta saavat…”

= = =

” Näin pelkureiks meit' omatunto saattaa,

Ja päätöksemme luonnonraittiin muodon

Mietinnän kalvas karva sairaaks muuttaa…”

”Mietintä” on Cajanderin vastine sanoille ”second thoughts”. Tulla toisiin ajatuksiin.

Tutkiskelen menestysteosta, joka oli monien suosikki 300 vuotta, Richard Burtonin ”Anatomy of Melancholy”. Noin vuonna 1600 kirjoittaja julkaisi yli tuhat sivua ja 6817 alaviitettä ”melankoliasta”, jota sanottaisiin nykyisin kliiniseksi masennukseksi, ellei pahemmaksi.

Kun lääketiedettä ja empiiristä tutkimusta ei ollut vielä keksitty, hän luki kaiken minkä sai käsiinsä yliopistojen kirjastoista, ja myöhemmät tutkijat ovat todenneet, että hänen oppineisuuteensa ei ole juuri lisäämistä.

Kun kysymyksessä on klassinen kirjallisuus, lukijan edellytetään osaavan kieliä ja hallitsevan historian ja mytologian jokseenkin yksityiskohtaisesti.

Kirjoittajasta siis tuli kuuluisa.

Sitten hän meni vaatekomeroon ja hirttäytyi.

Parannuskeino jäi keksimättä, ja se on sääli, koska hiljan oli kuollut mestari, joka sen tiesi, nimittäin Francois Rabelais. Tämä kirjoittaja, joka vainosi erikoisesti typeriä juristeja ja pöyhkeitä professoreita, vältti vainon, ja kun hänelle tarjottiin kuolinvuoteelle viimeistä voitelua, hän pyysi, että pappi mieluummin rasvaisi hänen saappaansa, koska tuonpuoleisessa joutuu kuulemma panemaan töppöstä toisen eteen eri käskystä.

Rabelaisin nauru ja tapa ja taito kääntää asiat ylösalaisin on edelleen vastustamaton. Tolkuttomien tarinoiden seassa on maailman parasta kirjallisuutta, vakavaa ja punnittua puhetta. Ja välillä oppinut jättiläinen Gargantua ottaa ratkaistakseen riita-asian, joka oli havaittu niin ongelmalliseksi, että Pariisin Korkean Yliopiston lakitieteen professoreilta ja korkeimman oikeudet jäseniltä oli jo vuosia sitten rojahtanut paskat housuun pelkästä harmista, minkä lisäksi heistä lihavin oli haljennut kiukusta.

Miksi huonokin poliittinen satiiri katosi televisiosta hiukan ennen kuin poliittinen ilmasto muuttui? Miksi Tervo kirjoittaa toinen toistaan huonompia tiiliskiviromaaneja ja Hotakainen keskittyy pikkuruisiin aiheisiin?

Miksi kukaan ei naura, vaikka kaikki tietävät, että vihapuhekeskustelua käydään, jottei Valtioneuvoston orkesterin tarvitsisi tulla komerosta esiin ja soittaa Kataisen johdolla ja Niinistön säestäessä jo sotavuosilta tunnettua jenkkaa ”Kusessa ollaan”.