Synkkyys pohjaton

Norjalaiset sanoivat televisiossa, että heillä on nyt nousemassa pintaan suuttumus. Kun taas Suomessa tapahtui kouluampumisia, suomalaisten ensimmäinen kysymys oli: mitä me olemme tehneet väärin? Mikä on yhteinen vastuumme?

Harva mainitsisi luonteenomaisesti suomalaisina piirteinä iloisuutta, myönteisyyttä tai rauhallista itsetuntoa.

Meillä arvostetaan syövyttävää pessimismiä. Olen maininnut usein esimerkkinä Pentti Haanpään, jota arvostan ja ihailen. Hänen tulevaisuuden näkynsä, etenkin ”Noitaympyrä”, osoittautuivat aivan virheellisiksi. Esseen ja journalismin puolella saa viisaan maineen, jos on oikein synkkä ja toistelee tuomiopäivän tuloa. Arvostettuja alan kirjoittajia ovat Erno Paasilinna, Pentti Linkola ja Paavo Haavikko.

Ei meillä ole edelleenkään puutetta profeetoista, jotka kertovat kernaasti kameroille, miten surkealla tolalla asiat ovat ja miten parannuksen toivoa ei todellisuudessa ole.

Politiikassamme menestyvät ne, jotka lupaavat äänestäjille onnettomuuksia. Alan suurmestari oli J.K. Paasikivi ja hyvä kakkonen Mauno Koivisto.

Tähän ei pidä sekoittaa sitä tavallista politiikkaa, jossa vallitsevat olot maalataan nokimustiksi, koska on todisteltava, että nykyiset vallanpitäjät eivät ole ”kansan” asialla, kun taas puhujan esittelemä politiikka on oikotie onneen. Tämä on pohjaltaan sama ilmiö kuin kilpailu markkinoilla. Meidän tavaramme on parempaa kuin naapurin.

Kurjalistokuvauksia ilmestyi jo ennen lajin suuri nimiä Kiantoa ”(Punainen viiva”, ”Ryysyrannan Jooseppi”), Joel Lehtosta ja Sillanpäätä (etenkin ”Hurskas kurjuus”). Oli K.A. Tavaststjerna ja etenkin Minnan Canth.

Runeberg oli hevostellut saksalaisilla esimerkeillä ja nostanut esiin suomalaisuuden hyveitä myös sieltä, missä niitä ei todellakaan ollut, mutta Kivi sitä vastoin onnistui heti siinä, mikä on edelleen harvinaista. Lähin seuraaja on on ihmeellistä kyllä Veikko Huovinen. Hänen henkilöittensä ei tarvinnut lunastaa lapsellisuuttaan ja naurettavuuttaan millään sankariteolla, koska joka riviltä näkee, että kirjoittaja sekä ymmärsi että rakasti heitä.

Suomalaisen ryysyläiskuvauksen eli syvän ja kiihkeän itsesäälin nykyinen apostoli on tietysti Kaurismäki. ”Deprivaatio” tarkoittaa puutetta, jonkin tarpeellisen riistämistä. Pimeään koppiin pantu on ”sensorisen deprivaation” kohteena, koska aistinärsykkeiden puuttuminen panee hänet hallusinoimaan. Aivot alkavat pyöriä takaperin kuin höyrykone. Entisten kuvausten deprivaatio oli nälkä, selvän leivän puute, jota virsirunoilijatkin huokaavat.

Kaurismäen henkilöhahmot ovat sielullisesti sorrettuja ja solvaistuja ihmisiä, joilta puuttuu kieli eli kyky ja halu kommunikoida. ”Tulitikkutehtaan tyttö” tuo mieleeni muutaman van Goghin maalauksen, liikkumattomuuden syvän ahdistuksen.

Tässä on jokin kummallinen ero muuhun Skandinaviaan. Ibsen ja Strindberg rakensivat näyttämöllä helvetillisiä näkyjä, joissa maalitauluna olivata olevat olot. Kun moititaan oloja, myönnetään samalla että oloja voi parantaa. Tshehov kuvasi ikävyyttä ja inhoa, mutta osoitti etenkin novelleissaan aron tasolle laskeutumalla, että siellä missä ei mitään ole, siellä on kuitenkin kaikki.

Ingmar Bergmanin helvetti oli joko strindbergiläinen (Fanny ja Alexander) tai henkilökohtainen (Fårö-elokuvat, kuten ”Suden hetki”.) Hänen perinteensä on käsitettävä sankari käsittämättömässä maailmassa, suoraan linjalla Goethe (Nuoren wertherin kärsimykset) – Kafka.

Amerikkalaisilla on jopa vaikeimmassa lyriikassa (Hart Crane, Wallace Stevens), toimintaa. ”Minä kynnän Amerikan!” Suomalainen kysyy, ”miks’ oon ma suruinen?”. Amerikkalainen laulaa: ”Love me or leave me…”  Sykähdyttävää: ”I want to be independently blue” – haluan olla itsenäisesti surullinen.