On se niin väärin

Eilinen kirjoitus väkivallasta oli toisto eräästä teemastani. Monta kymmentä vuotta minua on syvästi häirinnyt lainsäädännön ajatus ja käytäntö. Luulisin kykeneväni todistamaan, että kunnollisen lain laatiminen on mahdotonta. Vaikka aiheena olisi kalastus, koiravero tai isyys, tosielämä on aina mutkikkaampaa.

Lainsäätäjä on kuin hullu räätäli, joka sommittelee ja ompelee puvun koskaan näkemättä tilaajaa ja ottamatta oikeita mittoja. Vaikka vetimistä tulisi sopivat, käyttäjä voi lihoa tai painua lysyyn.

Toiseksi: lain, esimerkiksi muutaman pykälän muutoksen vaikutusten seuraaminen ei muka kuulu juristeille. Meillä on oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, joka on alirahoitettu ja alimitoitettu. Mutta ainakaan minun silmiini ei ole sattunut selvitystä, mitä suurhanke, esimerkiksi osakeyhtiölain kokonaisuudistus tai maakaari tai rakentamisen ja kaavoituksen sääntöjen suurmuutos ovat vaikuttaneet, ja olisiko tietoa, onko vaikutus ollut kenties edullinen.

Henki- ja väkivaltarikokset ovat niin kovaa tavaraa, että niistä löytyy luotettavaa tietoa. Esimerkiksi se, ettei rangaistuksella tai täsmällisemmin rangaistuksen pelolla ole vaikutusta. Yhdysvalloissa on tapana mainita joitakin saman tyyppisiä osavaltioita, joista eräissä on kuolemanrangaistus, eräissä ei ole koskaan ollut. Michiganissa ei ole ollut, Illinoisissa on teloitettu vuoden 1976 jälkeen 12 ja Texasissa 470. Ne jotka perustelevat kuolemanrangaistusta kansalaisten oikeudentunnon vaatimuksilla ovat oikeassa: tuo perustelu tarkoittaa, ettei perustelua ole.

Vuonna 1945 ja sen jälkeen eräillä alueilla Itä-Euroopassa oli laki, että kuolemanrangaistus on pantava täytäntöön kahden päivän kuluessa. Saattoi hyvinkin vähentää valituksia.

Toistan entisenä tuomarina ja professorina uskonkappaleeni: tuomioistuimen tehtävä on vartioida, ettei oikeus toteutuisi. Tällä väitteellä haluan ylistää oikeudenkäyntimenettelyn mutkikkuutta ja pitkällisyyttä. Jos lainkäyttö olisi reippaampaa, meillä elettäisiin kuin entisessä Salmin kihlakunnassa. Työ jäivät tekemättä, kun kaikki käyttivät aikansa käräjöimiseen.

Ja sitten oikeudenkäynnin pitää loppua, eikä lopputuloksen oikeudenmukaisuus ole ainoa kriteeri. Mistä niitä oikeita tuomioita riittäisi, kun oikeutta täytyy jakaa kuin leipää köyhille.

Se oli hyvä ja mielenkiintoinen repliikki, että sotien jälkeen toimeenpantu maanhankintalain mukainen menettely (siirtolaisten asuttaminen ja rintamamiestilat) olisi ollut juoni kommunismin kurissa pitämiseksi.

Se vaatii kuitenkin alaviitteen. Itse laki oli käytössä jo 1940 eli välirauhan aikana ja teksti oli viimeistelty 30-luvun lopun rauhallisina vuosina. Itse ajatus oli kaikkien tiedossa viimeistään 1905. Se ilmaistiin silloin iskulauseella ”nälkä on punikki”.

Tuon alun perin vanhasuomalaisten esittämän ajatuksen eurooppalaisittain upea toteutus oli laki vuokra-alueiden lunastamisesta ja sitä 1922 seurannut ”Lex Kallio”, jonka turvin viljelmille voitiin hankkia puoliväkisin ja edullisin maksuehdoin lisämaata.

Tämäkin on Suomen lainsäädännön laulamattomia sankarilauluja. Torpparien mainitseminen tässä yhteydessä luo virheellisiä mielikuvia. Mukana oli runsaasti torppareita vähäisempää väkeä, ja puutavarayhtiötkin käyttivät ripeästi hyväkseen poikkeuslakia hankkiakseen metsiä etenkin Itä-Suomesta.

Eilen ehkä kulminoitui poliittinen muutos. Kaikki alkoi siitä, että kokoomus ja ruotsalaiset raivostuivat edistyspuolueelle (Ståhlberg, Ryti), joka vapautti nääntyviä ihmisiä vankileireiltä liian nopeasti. Samalla ne närkästyivät maalaisliittoon, joka Kyösti Kallion johdolla oli keksinyt asutuslainsäädännön mainiona keinona laajentaa ja vakiinnuttaa itselleen äänestäjäkunta, joka pysyi sitten uskollisena vuoteen 2011 asti. Ja piti pintansa vuonna 1945.

Ajatus kaupunkien punaisuudesta on vino. Paitsi jos demarit katsotaan punaisiksi. He olivat kuitenkin hallituksessa jo 1926 ja koalitiohallituksen takuumiehinä noin vuodesta 1936, aivan parlamentaarisilla linjoilla.