Näkökulmia

Tyhjäksi todistettu sensuurin teoria oletti, että poikkeuksellisten rikosten malli olisi saatu viihteestä, esimerkiksi elokuvasta. Väkivaltakuvausten kieltoa perusteltiin selittämällä, että sellaista nähnyt ihminen voi ryhtyä sellaisiin tekoihin, varsinkin jos hän on nuori.

Ajatus on kestämätön ja mahdoton. Miten monta kymmentä miljoonaa ihmistä on nähnyt ”Rambon” tai sitten ”Emmanuellen”, ja miten moni on ryhtynyt samanlaisiin tekoihin?

Oletettujen ärsykkeiden poistaminen pakolla ei onnistu. Mutta vaikka ajatus on osittain virheellinen, se ei ole sitä kokonaan.

Poliisin tehtävä ei ole enää pahantekijöiden kiinniottaminen, vaan turvallisuuden takaaminen. Tämä ero kuulostaa teoretisoinnilta. Se on käytäntöä. Tuomioistuinten tehtävä ei ole enää riitojen ratkaisu. Tehtävä on nyt erimielisyyksien haittojen vähentäminen. Tuota tehtävää toteuttaa ilahduttavan hyvin sovittelu, joka on alioikeuksissa jo sääntö. Tuomari käsittää, että ensimmäinen tehtävä on selvittää, mistä itse asiassa ollaan eri mieltä, ja kertoo oikeuteen saapuneille, mistä he riitelevät.

Amerikkalaisperäisessä mallissa, joka voi olla liian kallis yleistyäkseen täällä, tuomari saattaa laatia ratkaisuehdotuksen ja sanoa, että joko tehdään näin tai sitten riitelette kymmenen vuotta ja menetätte suurimman osan omaisuuttanne pelkkiin kuluihin. Tilanne on joskus tällainen, ja joskus uhkaus tehoaa, koska oikeudellisen erimielisyyden takana on piilossa vain loukattu turhamaisuus.

Tämä kirjoitus liittyy luonnollisesti Norjan tapahtumiin. Kirjoitukseni ei siis perustu tosiasioihin. Lauantaipäivän kuluessa poliisi ei takuulla ollut paljastanut kuin pienen osan siitä, minkä se tietää jo. Näin on tehtävä, kun on mahdollista, että kenties toisia todella vaarallisia tekijöitä on vielä karkuteillä.

Jo kiittäen mainitsemani ruotsalainen dekkarikirjailija Åke Edwardson toistelee kirjoissaan, että ”miksi?” on ”iso kysymys”, joka jää usein auki. Emme tiedä emmekä ainakaan kykene arvaamaan ennalta, miksi joku ristiriitatilanteessa potkii huonekaluja, toinen lyö ja kolmas tappaa.

Ajattelen näin. Ainakin 1100-luvulta syttyi säännöllisesti talonpoikaiskapinoita. Ne epäonnistuivat oikeastaan aina, paitsi Ranskassa 1789 ja Venäjällä 1917.  Luulen että yhdyssanan osalle ”talonpoikais-” olisi annettava paino. Suomen kansalaissota 1918 oli talonpoikaiskapina, koska kysymys ei ollut maan tai talon omistamisesta, vaan alkutuotannosta, elintarvikkeiden tai muiden välttämättömien tavaroiden, kuten hiilen tai metalliesineiden tuottamisesta. Joka tuottaa se päättää, ajateltiin.

Esivalta piti yllä armeijaa ja myöhemmin poliisia ja oli useimmiten ratkaisevasti paremmin valmistautunut. Kapinalliset olivat alkutuottajina ”oikealla asialla”, eikä heidän iskulauseillaan (”rahan ja tavaran tasaaminen”) ollut merkitystä. He olivat tyytymättömiä, ja melkein aina aiheesta.

Nyt meillä ei ole enää kapinoivaa luokkaa, ja myös rikollisuus on ammattimaistunut. Siitä on tullut elinkeino.  Syvästi tyytymättömän ja syvästi mieleltään järkkyneen henkilön tekona joukkomurha on käsitettävissä näin. Viidennes tai neljännes väestöstä on äärimmäisen tyytymättömiä ja siunattuja ovat ne maat, joissa tyytymättömyys ilmenee politiikassa, äänestämisessä.

Internet on periaatteessa sama keksintö kuin konekivääri. Molempia käyttäen yksi ihminen voi käyttää valtaa epämääräiseen, suurehkoon joukkoon. Kapinoiva kirjoittaa Internetiin, motiivinaan katkeruus. Se ehkä ilmenee hyökkäilynä. Näin taitaa olla Norjassakin.

Mitä enemmän sanoja käytetään, sitä vähemmän käytetään ammuksia. Jos verkkokirjoittelu todella johtaisi johonkin, paineet voisivat tasoittua. Keinoni ja ehdotukseni on siis verkkotaitojen johdonmukainen tukeminen ja verkkoon pääsyn (”access” ) tajuaminen todella tärkeäksi asiaksi. Ja sen ohella on panostettava keskusteluun, jossa ainakin suomalaiset ovat vanhastaan huonoja, se kun on yhteisöllinen taito.

Tällaisten katastrofien välttäminen vaatii konetuli- ja automaattiaseiden kieltämistä. Uskon että siihen päästään, muualla paitsi Amerikassa.