Mitä ei voi sanoa

Taiteesta levitetään jatkuvasti lapsellisia, haitallisia väitteitä. En käsitä, miten se olisi sen kummallisempaa kuin vellin keittäminen.

Runous on muka jotain ”mitä ei voi sanoa sanoin”? Kuulostaa aivan yhtä viisaalta kuin laulu, jota ei voi laulaa ääneen tai musiikki jota ei voi kuunnella.

Runous on sitä, mikä voidaan sanoa sanoin. Sanoja on vain niin monenlaisia ja tapoja liittää niitä toisiinsa on vielä enemmän.

Tuomioistuin ja lainsäätäjä kirjoittavat kuin piikkilanka-aitaa. Tulos on lineaarista eli yhtä vaakasuoraa lankaa, jonka yksitoikkoisuutta korostavat pistävät piikit. Liittyvä muisti tuo mieleen keskitysleirit ja konekiväärit.

Tavallinen eli siis huono asiateksti on puolestaan kuin lankkuaitaa. Yhdellä silmäyksellä näkee, miten tämä on tehty, ja välittömästi oivaltaa, ettei tämä lopu koskaan.

Kirjallisuus tarkoittaa sanana artefakteja eli keinotekoisia kielen ilmiöitä, jotka voivat osoittautua hämmästyttävän pysyviksi.

Runo on paras, kun se on hiukan huono. Proosa lähtee mukaan lukijan elämään, kun se potkii liikkeelle lukijan mielikuvituksen, pelot, toiveet, unohdukset.

Kirjallisen tekstin vastaanottajan puolella on kognitio. Tämä aika lyhyen aikaa käytössä ollut sana tarkoittaa tietämistä, tiedon hankkimista, ymmärtämistä, ajattelemista ja aistimista. Se tarkoittaa myös kykyä muokata tietoa, soveltaa sitä, luoda mieltymyksiä ja vaihtaa mieltymyksen kohteita.

Termi sopii tähän. Kun siihen ei kuulu psykologian käsittelemä tunne-elämä eikä muiden muassa sosiologian ja sosiaalipsykologian tutki joukkodynamiikka, se pysyy käsitettävänä. Teksti tarjoutuu siis sekä tiedolle että intuitiolle eli uumoilulle.

Kirjallisuustiede puolestaan tunnustaa, että tekstin merkitykset ovat moninaiset ja lopulta mahdottomia pysäyttää. Tämä on kirjallisuuden vahvuus. Tämä on myös sen syy, että merkittävä osa tuntemistani juristeista ja insinööreistä ei ymmärrä eikä siis siedä kirjoituksiani. He elävät piikkilangan maailmassa ja lisäksi vielä formalismien lumoissa. Heistä asiat pitää sanoa niin kuin ne ovat. Mutta kun asiat eivät ole niin, eivät näin eivätkä kuin.

Otin esimerkiksi vanhan Catullus-käännökseni, jonka useimmilla riveillä on tietoisesti monta eri merkitystä. ”Ei muuta jää” on melkein yleiskieltä, mutta alla on kaksoismerkitys ”minua ei muuta toiseksi talven jää”. ”Pimeyden syttyminen” on kielenvastainen rakenne, jonka kuitenkin ymmärtää jokainen, joka on lyöty tainnoksiin.

Kuvassa on kerrottu ruusu. Ristikkäismerkityksistä tulee talo, johon näkee. Se ei ole aita, joka sulkee eikä julkisivu, joka peittää.

”Vertaisin jumalaan miestä
tai, jos kohtalo sallii, jumalaa korkeampaan,
kun hän vierelläsi istuen näkee katseesi,
kuulee naurusi,
suloisen naurusi,
joka pehmeästi tappaa.
Kun näen sinut, Lesbia, ei muuta jää

* * *

Kieleni kangistuu, polveni pettävät,
liekkini lepattaa, korvissa jyskyttää iso ääni.
Silmiini syttyy pimeys yön.

Tuo keveys, Catullus, on turmiosi.
Riemuiten kierit aineettomassa unessa.
Jo muinoin kuninkaat ja kaupungit hautautuivat
siihen syliin.”