Metsässä

Internetissä on kuin metsässä. Toiset pelkäävät ja huutelevat: Fritz, missä olet. Toiset tuntevat olevansa turvassa.

Nyt sanon uudestaan, että sisällöltään lainvastaisen tekstin levittämisestä verkossa voitaisiin puhua joskus toiste. Minua hiukan häiritsee se, että kukaan ei uskalla sanoa rumaa sanaa. Niinpä joudun tekemään sen itse.

Perussuomalaisten kannatus oli kova yllätys lähes kaikille politiikkaa seuraaville. Luulen että se oli yllätys myös Timo Soinille ja Jussi Halla-aholle.

Perussuomalaisten tärkeimmäksi teemaksi käsitin EU-kielteisyyden. Eräs noin kymmenestä muusta teemasta on epäluulo ulkomaalaisia kohtaan. Itse puolueen piirissä puhutaan huolellisesti maahanmuuttajista eli tänne haluavista ja maahan jo tulleista.

Poliittisena ilmiönä tuo suhtautuminen maahanmuuttajiin ei ole uusi. Kari Suomalainen sai lähtöpassit Helsingin Sanomista täsmälleen samaa asiaa koskeneen piirroksensa johdosta. Siinä esiintyi Eila Kännö, joka oli silloin keskeisessä asemassa maahanmuuttokysymyksissä.

Nyt puhun vain omasta puolestani. Perussuomalaisten ilmansuunnassa eli ei siis välttämättä puolueessa eikä edes äänestäjissä ilmenevän tyytymättömyyden syvyys ja rajuus hätkähdytti minua syvästi ja rajusti.

Minulla ei ole lisäämistä eilen esittämiini oikeudellisiin perusteluihin. Riittää kun sanon, että myös esitetty ajatus pakollisesta tunnistautumisesta moderaattorille on yhtä huono kuin olisi ehdotus kaatopaikkojen sulkemisesta ympäristön roskaantumisen vuoksi.

Perussuomalaisten esiintulon yllättävyys todistaa, että muut poliitikot epäonnistuivat. Heidän kai pitäisi käyttääkseni kahta kammottavaa kielikuvaa kuunnella korva maassa ajan hermoa.

Olen väittänyt näinä päivinä, että media ja politiikka ovat sama asia. Yritän nyt täsmentää: liikaa pushia, liian vähän pullia.

Tietotekniikassa käytettiin slangina näitä hyödyllisiä sanoja. Se on työntöä, kun lukijoille painetaan väkisin jotain juttua, vaikkapa poliitikkojen seksisotkuja. Se on vetoa, kun arvataan, mitä ajassa liikkuu, ja ryhdytään vastaamaan niille, joiden suu on niin pahasti ruvella, etteivät he kykene kysymään itse.

Kaunokirjallisuus on journalismia useammin onnistunut tässä. ”Tuntematon sotilas” synnytti ilmestyttyään pohjatonta raivoa mutta vielä enemmän reaktioita: juuri noin se tapahtui ja juuri noin minä sen olisin kertonut, jos olisin osannut”.  Erno Paasilinna oli monille se odotettu ääni, joka havahdutti. Hannu Karpo lienee tehnyt samaa.

Mielettömintä on toimia, kuten poliitikot ja media nyt eli lukea liturginen ritirimpsu, jossa sanoudutaan irti ties mistä ja toivotetaan kaikkea hyvää, paitsi ehkä hyvää joulua, koska elokuu vasta alkaa. Ja sitten jatketaan kielloista ja rajoituksista.

Ei pitäisi olla niin johdonmukaisen kiinnostunut siitä, mitä nämä pahat, ilkeät ja huonot ihmiset sanovat. Voisi kiinnostua siitä, mitä he tarkoittavat. Näin toimii teatteri; puhutaan subtekstistä. Näin toimii psykoterapia – haetaan merkityksiä sanojen alta siinä toivossa, että päästäisiin kiinni vammoihin, joista ne sanat kielivät.

Kommunistit olivat eräissä keskeisissä asioissa oikeassa 1930-luvulla ja fasistit 1970-luvulla. Molemmat olivat vielä useammissa asioissa väärässä, mutta yritän sanoa, että se, joka tukkii toiselta suun, saa varautua itse havahtumaan jonain yönä pahoista painajaisunista siihen, että ne ovatkin totta ja suu on täynnä trasselia.

Sekä rikollinen että vain iljettävä vihapuhe on oire jostain. On etsittävä tauti sen sijaan että ryhdyttäisiin poistamaan oiretta. Ja on pidettävä mielessä kysymys, jonka psykoanalyytikko Martti Siirala-vainaja opetti minulle: hänen ammatissaan on mietittävä potilaan ääressä, ”kumpi meistä kahdesta on hullumpi”. On uskallettava kuunnella sairauden puhetta.