Selitys

Suomessa on käsitetty, ihmisen määrittelee kansa ja kansan määrittelee kieli. Tätä nykyä tahdomme olla erikoislaatuisen suomalaisempia, suorastaan suomalaisempia kuin kukaan muu.

Ei ole ollut asiasta puhetta, mutta olen edelleen kulttuurihistorian dosentti. Jos ottaisin luennoidakseni, aihe olisi  kulttuurinen vaikutusvirta ei Suomessa eikä maailmalta, vaan Saksasta.

Eräistä hienoista tutkimuksista  huolimatta joskus tuntuu, että Saksan ja saksan kielen huono maine ovat muuranneet silmät umpeen.

Minusta Goethellä on yhtä vähän tekemistä natsismin kanssa kuin Aleksis Kivellä talvisodan.

Pääkaupunkimme keskusta on puhtainta Berliiniä, tosin sellaista, jota ei ole enää olemassa. Uusklassinen tyyli, jota täällä nimitetään aiheellisesti empireksi, oli Engelin opettajien kehittämä, ja taustalla oli Winckelmannin mullistava ja vaikutuksiltaan valtava Kreikan taiteen uudelleen löytäminen.

Pian keskustan valmistumisen jälkeen Herderin ja Fichten villiintyminen kansankielestä ja arvelu, että eeppinen runous on kaiken kulttuurin lähtökohta, toteutui täällä Kalevalassa. En erityisemmin uskon Lönnrotin vilpittömyyteen Kalevalan kokoamisessa. Kysymyksessä oli Lönnrotin teos, rakenteeltaan valitettavasti hiukan sekava.

Saksassa opiskellut Snellman sai odottaa 16 vuotta ennen kuin pääsi dosentista professoriksi saksalaistyyliseen taloon, jossa hän alkoi opettaa saksalaisen Hegelin oivalluksiin perustuneita oppejaan.

Ylioppilaat lauloivat saksalaisen Paciuksen säveltämää Maamme-laulua. Tilaustyö oli tehty ammattitaitoisesti – piti säveltää veisu, jonka tahdissa ei taatusti voi marssia.

”Laululiike” ei ole virolainen keksintö eikä suomalaisten stalinistien yksinoikeus. Saksassa ei käytännössä ollut kokoontumisvapautta, joten perustettiin laulukuoroja ja pidettiin laulu- ja musiikkijuhlia. Tämä alkoi 1800-luvun alussa.

Kuorolaulua kiitettiin jo silloin erikoisen sopivana harrasteena, koska se kehittää sekä sielua että keuhkoja ja opettaa tottelevaisuutta ja itsehallintaa. Tottelevaisuus ei merkinnyt yletöntä nöyryyttä esivallan edessä, vaan usein mainitun omantunnon äänen kuuntelemista. Omatunto antoi äänen (440 Hz).

Meillä on tätä nykyä jokin määrä suomalaisia, joita raskauttaa Ruotsi ja ruotsin kieli. Heiltä on jäänyt ymmärtämättä, että tuo ruotsalaisuus on jokseenkin alusta loppuun Ruotsin kautta maahan kulkeutunutta saksalaisvaikutusta. Vuotta 1808 vanhemmasta ajasta ei ole paljon muistoja. Jopa ”ikivanhaan perinteseen” tukeutunut vuoden 1734 laki oli käytännössä ruotsinmaalaisen Tarton hovioikeuden jäsenten kirjoittama, parasta saksalaista perinnettä noudatellen.

Taiteemme kultaiset kaupungit olivat Berliini ja Wien, enemmän kuin Ranska, joka tuli varsinaisesti muotiin vasta I maailmansodan jälkeen. Gallenit ja Sibeliukset kulkivat samoja jälkiä.  Ensin mainittu lienee tapellut Berliinissä Edward Munchin kanssa.

Meillä on saksalainen perinne siinäkin, että kaiken taustalla on pietismi. Herännäisyys on suomenruotsiksi ”pietism”, ja tuo omaa vastuuta korostanut uskonnollinen suuntaus on Saksasta.

Pietismiä on sekin, valitettavasti saksalainen piirre, että yksi ja sama yksilöllisen kutsumuksen piire johti, kuten Pohjanmaalla, ylettömään jumalisuuteen tai kapinaa lähenevään esivallan vastustamiseen, joka merkittiin paremman puutteessa tilastoihin väkivaltarikollisuutena. Puhe on siis puukkojunkkareista ja väite että se oli ja on körttiläisyyden kääntöpuoli. Myös vuoden 1918 talonpoikaiskapina oli kuin saksalainen traaginen ooppera.

Tunnen molemmat. Sekä ilmiönä että omissa luissani. ”Tule siksi mikä olet”, sanoi entinen poika.