Reetta

Reetta Meriläinen tuli aina, kun soitin ja ehdotin pikku tapaamista päiväkahvin merkeissä. Ihailimme molemmat pahantapaista elämää, jota emme tietääkseni itse harjoittaneet kumpikaan, käytännön syistä. Termi on vanhasta huoneenvuokralaista – ”jos huoneistossa harjoitetaan pahantapaista tai juopottelevaa elämää…”

Kunniakirjoituksissa en ole nähnyt sitä mainintaa, että naispuolinen urheilutoimittaja Helsingin Sanomien päätoimittajana säästyi paljolta. Hyvä tapa olisi vaatinut, että pääkaupungin suurlehden päätoimittajan on oltava vähintään yliopiston kanslerin isä tai jotain siihen suuntaan.

Reetta tietämäni mukaan tienasi siivoamalla rahat omaan ja sisarusten lukion käyntiin muun muassa siivoamalla muun työn ohella. Hän ei todellakaan ole Helsingin herrasväkeä. Satun tuntemaan hänen syntymäpaikkakuntansa Polvijärven, kun ennen käytiin joka toinen kesä Kinahmossa tuttavissa. Se on outoa seutua. Höytiäinen hiukan karkasi vuonna 1859. Järven pinta laski 9,5 metriä. Paikkakunnalla kerrotaan edelleen, että kun olisi pitänyt olla vahtimassa kaivantoa, oltiinkin lepikossa juopottelemassa, kuten paikkakunnalla on edelleen yleisesti tapana.

Jotain tuon kaltaista on tapahtunut Suomessa sen jälkeen kun ylioppilastyttö Meriläinen valokuvattiin Erottajalla banderollin alla, jossa luki ”Springer ja Erkko – porvareiden verkko”.  Ainakin viimeksi nähdessä kuva oli päätoimittajan työhuoneen seinällä. Vaikka opiskelija-aktivismi taisi tältä osin lässähtää ja muuttua 40 vuoden kakuksi valoisassa yksinäishuoneessa (Asetus Rangaistusten täytäntöönpanosta on kyllä sekin muuttunut tässä välissä), elämme nyt maailmassa, jossa eräät miettivät jo, pitäisikö koko maaseutu laskea samalla tavalla kuin Höytiäinen. Ja olisiko painetun sanomalehden kohtalo joutua virran vietäväksi ja päätyä vaikkapa Savonlinnan torille, jossa ainakin syyskesällä 1859 liikuttiin soutuveneellä.

Taikasana on konfiguraatio. Nokia menetti asemansa, enkä usko sen enää nousevan. Siellä puhutaan käyttöjärjestelmästä. Kilpailijoiden puhelimet ovat pian itse konfiguroitavia, ja seuraavaksi kaikki tietokoneet hakevat tarvitsemansa ohjelmistot verkosta.

Sanomalehti, jokin sellainen kuin painettu HS ja sen sähköinen versio, ovat totisten ratkaisujen edessä. Pöljä väki arvuuttelee, mikä osa painetaan ja mikä paiskataan sähköiseen tuhotulvaan.

Kysymys on väärä. Täsmällisempi on kysymys, miten painettu ja sähköinen osa kunakin päivänä konfiguroidaan eri alueille ja eri tilaajasegmenteille. MTV3 on jo näyttänyt, miten tätä ongelmaa ei pidä ratkaista.

Ei tämä ole unta. Jo nyt verkkolehti ehdottaa minulle kolmea uutista. Se on vaatimaton mutta hyvä alku. Amazon ehdottaa 20 kirjaa, ja on melkein joka kerta oikeassa parista kirjasta.

Reetta Meriläisen päätoimittajan aikana suuri sanomalehti alkoi levottomasti liikehtiä vapautuakseen keskeisestä tehtävästään. Kun maassa tapahtui jotain vakavaa, sanomalehti vei ihmiset vinttikamariin kuuntelemaan satuja. Iltapäivälehdet ovat tässä parempia, mutta en ole kyllä lukenut Helsingin Sanomistakaan esimerkiksi sitä lausetta, että varsinkin oppositiossa Timo Soinin puolueen poliittinen merkitys on olematon. Äänestettäessä kun tulee ratkaisuksi se kanta, joka on saanut enimmät äänet. Toisin kuin osakeyhtiölaki perustuslaki ei tunne parlamentaarista vähemmistön suojaa.

Sanomalehden perinteinen tehtävä on ollut eristää ihmiset todellisuudesta. Se tiedettiin jo Kiestingissä 1941-1942, jossa jänkäjääkärit tunkivat sanomalehteä manttelin ja asetakin väliin suotuisin tuloksin.

Jo sitä ennen oli havaittu edulliseksi vuorata vetoisan mökin seinät sanomalehdillä. Sanomalehti ja lukutaito kulkevat samoja reittejä.

Painettu ja sähköinen väline ovat samalla lukutaidon asialla. Nyt ollaan uudelleen tuossa 1800-luvun puolivälin tilanteessa. Pitäisi arvostella, kuten kinkereillä aikoinaan, erikseen lukeminen ja erikseen luetun ymmärtäminen. Tuossa jälkimmäisessä on paljon parantamisen varaa.

Reetta – tervetuloa hunningolle. Hunningolla on hyvä olla.