Yhteenveto

Erikoisalojen kirjojen esitteleminen näinkin suurelle lukijakunnalle ei ole järkevää. Täytyy olla taka-ajatus.

Bismarckin elämäkerrassa poliittisten muutosten läpikäyminen on oikeastaan toisarvoista eikä se edes huvita.

Mielenkiintoinen on näytelmä.

Napoleonista ei koskaan kirjoitettu mitään mainittavaa, koska hän oli näytelmä. Lisäksi hän taisi tietää sen itse. Lopullisesti kukistettu keisari on taas korpraali, joka tuijottelee kalliosaarelta meren todellista rannattomuutta sairaus sisuksissaan.

Melkein kaikki suuret draamat on kirjoitettu melkein samasta aiheesta, ja se aihe toistuu jonkun Bismarckin elämässä paremmin kuin Hitlerin.

Tavoitteiden saavuttaminen ja toiveiden täytyminen ovat tuhoksi. Vallan tavoittelun tulos on joskus täydellinen valta. Sen seuraus on täydellinen yksinäisyys, lisääntyvä luulevaisuus, harkitsematon hävitys, hulluus ja kuolema.

Joskus tämä kehityskulku on hyvin näkyvä, kuten Macbethin tai Kuningas Learin. Sofokles ja Aishkylos kirjoittivat monta versiota samasta asiasta. Hybris eli jumalten uhma on osattava lukea vallan tavoitteluksi.

Hyvin kuuluisa versio teemasta oli Schillerin ”Don Carlos”, joka siis on nyt kuuluisa Verdin oopperana. Mutta tarina on sama kuin esimerkiksi Boris Godunov.

Valtaistuimelta eli vallasta on vain yksi tie: pää edellä alas. Ja loppu on hiljaisuutta.

Eräs muunnelma on ”Faust”. Sekin taitaa olla tutumpi oopperasta kuin näyttämöltä, koska sen suurin vika näytelmänä on ilmeinen: se on liian hyvä. Sävähdyttävää kieltä ja ihmeellistä aineistoa on niin paljon ettei kuulija pysy mitenkään perässä.

Faust tekee kaupan jokseenkin sympaattisen paholaisen kanssa, joka puolestaan on lyönyt vedon Jumalan kanssa. Tuo ajatus ei ole kovin pelottava. Myös Jobin kirjassa Jumala pelaa aika julmaa peliä.

Taide ei ole onneksi koskaan irtautunut romantiikasta, ja etenkin Saksan romantiikka on puolestaan selkeästi uskonnon, pietismin perillinen. Aikaisemmin Jumalan sanottiin puhuvan teoillaan, mutta tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset alkoivat menettää tässä mielessä tehoaan.

Varhaisen estetiikan ajatusten mukaan korkeat tarkoitusperät toteutuvat tai tuhoutuvat ihmisissä. Etenkin saksalaisille ennen rakas nimitys ”nero” tarkoitti ihmistä jota suuri henki puhutteli suoraan ja ohjasi kohti suurempaa täydellisyyttä. Ei väliä, oliko kysymyksessä tiede vai musiikki. Ajatus oli sama.

Välittömästi keksittiin paha nero. Brittiromantikot ahkeroivat tuon ajatuksen kimpussa – Frankenstein, tohtori Jekyll…

Paha nero, the evil genius, on kaikenkokoisessa kirjallisuudessa jatkuvasti läsnä, ja ellei sopivia tahdo löytyä, media sepittää sellaisia.

Tässä mielessä ajatus Hitleristä hypistelemässä pistoolia (Walther 6.35) on suoraan klassisesta draamasta. Tuliko se hänelle itselleen mieleen, sitä on vaikea arvata. Tiettävästi hänen harrastustensa suunta oli sama kuin keisari Wilhelmin, kuvitteellisen Saksan kuvitteellinen menneisyys, jossa keksityt sankarit huitovat hengiltä toisiaan merkillisillä miekoilla. Siis tämä aineisto, jonka Wagner otti omakseen ja kirjoitti ja sävelsi erinomaisen tehokkaaseen muotoon.

Mutta näytelmä toteutuu myös todellisuutena. Paha vallankäyttäjä – Bismarck – vuodattaa lopunkin sappensa muistelmiin, joku toinen tilaa nöyrältä taiteilijalta oopperan, oratorion tai kantaatin, joku kolmas rakennuttaa mausoleumin, jonka vertaista ei ole ennen nähty.

Vähemmän paha pienemmän vallan käyttäjä saattaa tehdä kuin Churchill, joka kirjoitti sangen hyvän muistelmateoksen ja piilotti sen juoneksi kamppailun kohtalon eli ilkeiden yhteensattumien kanssa.

Parhaassa asemassa on sivullinen tarkkailija, joka pohtii, miksi tapahtui niin kuin tapahtui, hakee vertauskohtia, miettii viisaiden lausumia ja merkitsee asioita muistiin.

Luin jostain hyvin kauniin ajatuksen – hän (ei väliä kuka) eli niin kuin Montaigne kirjoitti, pakottomasti, sujuvasti, itsestään selvästi, vailla kaikenlaisia korostuksia.