Lapsen oikeus reviiriin

Tämä perustuu vain kuultuun repliikkiin. Kysymys oli, laitetaanko ulkomailta muuttava lapsi paikalliseen vai englanninkieliseen kouluun, ja vastaus tuli kokeneelta opettajalta. Pienellä lapsella on vielä opittavaa omassa kielessään, ja lisäksi hänellä on oikeus omaan reviiriin.

Ehkä vielä 10 vuotta sitten paras, mitä lapselle oli tarjolla, oli oikeus omaan tuulikaappiin. Olohuonetta ei saanut sotkea, ja pihalla vainosivat kontrollifriikit, joilla oli ja on erilaisia virkanimikkeitä, ”täti”, ”setä”, ”huoltomies”, ”kaveri” ja niin edelleen. Kauempana vaanivat opettaja, kuraattori, opo, poliisi, nuoriso-ohjaaja, pappi, lukkari ja lisäksi talonpoika ja kuppari.

Saimme eurooppalaisuuden EU-vihamielisyyden muodossa suoraan betonielementtikerrostalojen tuulikaapeista.

Teesi odottaa todistajaansa. Lehdissä oli äänijakautumia vaalipiireittäin. Minäkin tulkitsin niitä väärin, sosiaalisen jakautuman ja jopa syrjäytymisen kuvina. Ongelmana ovat tilat. Tilat aiheuttavat käyttäytymistä. Tilat rajoittavat reviiriä. Tilat yllyttävät kontrollin ylilyönteihin eli jatkuvaan sekaantumiseen toisen asioihin, ihmisen yksityisyyden halveksimiseen.

Meitä oli paljon. Kotona ja kylällä oltiin aika hatarasti kiinnostuneita siitä, missä olimme, puussa, uimassa, opettelemassa polkupyörällä ajamista (miesten pyörä, tangon välistä), syöttämässä kirkonkylän lehmiä, keräämässä suolaheiniä suuhumme, soutelemassa (ei pelastusliivejä), ongella, irvistelemässä ohi pyöräilevälle papille, kilpailemassa kuka pissii pisimmällä (pojat), raapimassa tulitikkuja, retkumassa ovista, ajamassa takaa sisiliskoa – tai sitten katomassa suksiamme päreiksi Matsompin suksimäissä, kantamassa käskystä vettä, viemässä laskisankoa, etsimässä rotanpesiä tai tuulentupia.

Emme olleet sairaita emmekä alituisessa hengenvaarassa. Meitä ei viety harjoituksiin, kilpailuihin eikä tunneille. Vanhemmat eivät koulineet miestä suoriutujia eivätkä haaveilleet meille erityisempää tulevaisuutta – kai noista räkänokistakin ihmisiä tulee, ajattelivat optimistit.

Tietenkin sosialidemokratia iski myös meihin, mutta onneksi kansakoulun opettajista suuri osa oli leipääntyneitä tai elämäänsä pettyneitä niin että heille riitti, jos osasimme pakolliset liikkeet, esimerkiksi opimme lukemaan.

Koulumatka kuului omaan reviiriin. Ei se ollut turvallista idylliä. Itse puikkelehdin Kosolan koululle kuorma-autojen ja traktoreiden ja erilaisten hevospelien seassa. Rautatien tasoristeyksessä oli kyllä puomit, mutta jos tavarajuna oli pysähtynyt paikalleen, ryömittiin junan alta. Takamaan Ville saattoi vähän huudella sellaisesta, mutta mitä me siitä. Kotipitäjässäni oli kaikkia kysymykseen tulevia liikkumaesteitä, myös lentokoneita, joita putosi metsään noin kolmen vuoden väliajoin. Hevoset ja tietysti vapaina juoksevat koirat tunsimme nimeltä ja niin ikään vapaina juoksevat juopot, joiden vakoileminen oli oikeasti kiinnostavaa, ja kylähullut.

Iän karttuessa reviiri laajeni entisestään. Oli kovin hyvä, että syntyi suhteita myös vanhempiin täti-ihmisiin. Heiltä saattoi kuulla ihan vaivan arvoisia viisauksia, ja lisäksi eräillä heistä oli tapana antaa viinimarjamehua ja Ipnos-keksi. Yksi veljistäni, Mikko, oli kyläluuta. Hän hurmasi sekä tädit että sedät laulamalla, useimmiten sopivaa palkkiota vastaan, ja ajoittain uhkaavasti käyttäytyneet isot pojat syömällä onkimadon, voittaen vedonlyönnin. En todella tiedä, nielikö hän madon. Ehkä ei.

Laskeskelen että yhden tavallisen arkipäivä aikana tapasin noin 60 aikuista, jotka tunsin nimeltä, ja noin 80 alaikäistä, jotka olivat tietysti kaikki tuttuja. Likkoja pidimme huonompana rotuna, mutta ei se mitään, koska likat pitivät meitä poikia maan ja taivaan luojan ihmetöitä ajatellen hirvittävällä tavalla epäonnistuneina. Kunnes sitten eräässä iässä muutimme mielemme…

Maantieteellinen ja sosiaalinen reviiri olivat valtavat. Hurjimmat jatkoivat niitä tempauksillaan. Mainittu veljeni lähetettiin kerran linja-autolla Lehmäjoelta. Polkupyöräily oli alkanut käydä voimille Ylihärmän ja Vähänkyrön välillä.

Luomalan Aura soitti matkahuollosta isälleni ja sanoi, että täällä olisi tuomarille pikkupoikia jälkivaatimuksella. Siinä taisi olla Mansikkamäen poika mukana. Jälkivaatimus maksettiin, kun kerta Haldinin bussi toimi. Kai pojille sanottiin, että paas kattoen, että oli viimeinen kerta (Satakuntalaisittain – äidinisä). Jos äidinäiti (Satakunta) olisi ollut elossa, hän olisi varmaan sanonut, että jo on er’nomasta meininkiä. Se ei ollut kehu, mutta ei siitä itku päässyt. Miehet näet eivät itke. Miehet vaan kiroo (pohjalaisittain).