Eric

Kävin heillä kotona Culver Cityssä monta kertaa. Eric Henry Monkkonen työskenteli kotona jo silloin, 90-luvun lopulla. Hänen prostatan syöpänsä oli pahassa mallissa. Hän kuoli 2005.

Mieleeni jäi tyylikäs lippalakki, jota hän piti sisälläkin. Valitettavasti tiesin, mistä se johtui. Olin seurannut sytostaattien ja säteilyhoidon vaikutuksia. Toinen muisto on ujo, lempeä hymy. Olimme samanikäisiä. Seurasin lumoutuneena Ericin yhdistelmää, osa arkaa opiskelijaa, osa asiansa osaavaa tutkijaa. Hän oli penologi (tai poenologi) – juuri kukaan muu ei ollut eikä ole. Puhe on historiantutkijasta, joka on erikoistunut rangaistusten määräämiseen ja niiden seurausten selvittämiseen.

Mietimme New Yorkin henkirikollisuuden yllättävää ja jyrkkää laskua 1900-luvun lopulla. Usea poliitikko oli jo kiirehtinyt kiittämään itseään tästä ilmiöstä. Eric sanoi, että hän tietää noin sata syytä tuohon ilmiöön, mutta ei valitettavasti osaa suhteuttaa syitä toisiinsa. Siten hän ei osaa sanoa, mitkä syyt olivat vaikuttaneet voimakkaimmin.

Asia ei ole sillä tavalla ilmeinen kuin afrikkalaisamerikkalaisten väkivaltarikollisuus, jonka vähenemisen yksi syy oli raskauden ehkäisy. Joku muu – ei Eric – sanoi että rikollinen sukupolvi jäi syntymättä. Eric julkaisi erittäin huolellisesti järjestetyt ja suurella työllä kootut tosiasiat ja jätti johtopäätökset lukijalle.

New Yorkin henkirikollisuuden tutkijana hän oli hankkinut ja järjestänyt kaiken löytyneen viranomaistiedon ja kaikki lehtiuutiset murhista ja tapoista vuodesta 1782 nykyaikaan. Hän oli keräämässä samanlaista tiedostoa toisesta kummallisuudesta, silloin yhteisestä asuinkaupungistamme Los Angelesista, jossa henkirikollisuus romahti toisen maailmansodan jälkeen, päinvastoin kuin olisi luullut ja täsmälleen toisin kuin viihteellinen kirjallisuus antaa ymmärtää.

Yhdysvaltain henkirikollisuus on nelin – viisinkertainen verrattuna Eurooppaan, pois luettuna Venäjä-Neuvostoliitto. Puhe on siis nyt rikoslain määrittämistä ”yksityisistä” murhista ja tapoista, mutta sitä vastoin ei poikkeusajoista.

Eric oli toisten historioitsijoiden arvostama mies. Vaikka hän muutti vallinneen käsityksen Yhdysvalloista ja väkivallasta, aineisto oli niin vastaansanomaton, että kollegat vakuuttuivat. ”Crime, Justice, History” ja ”The Murder in New York City” sekä ”The Civilization of Crime” ovat jo klassikkoja.

Yhteenveto kuulostaa ylioppilasaktivismilta, mutta tässä yhteydessä sen painoarvo on jotain aivan muuta.

”Yhdysvaltain henkirikollisuus ei ole muuttunut merkittävästi 200 vuoteen. Se on jatkuvasti keino korostaa miehekkyyttä, valtaa ja maa-alueen (tai kaupunkikorttelin) hallintaa.”

Liittovaltio ja osavaltiot ovat silmiinpistävän haluttomia selvittämään henkirikoksia ja rankaisemaan niistä. Koko 1800-luvun surmat jätettiin kokonaan tutkimatta, jos se oli jotenkin mahdollista.

Uusi näkökulma Villiin länteen, eikö totta?

Ericin poikien nimet olivat Pentti ja Paavo. Nimet olivat peräisin Skandinaavisen kirjallisuuden historiasta, josta muuten löysin itsenikin. Kerroin omia muistumiani ja tietojani Pentistä ja Paavosta. Vastapalvelukseksi Eric selitti, miksi hänen olohuoneen koristeensa, pienen lentokoneen potkuri, kantoi nimeä ja leimaa ”Hartzell”, jota en sanoisi vieraaksi. Tuon niminen konepaja hallitsi Santa Monican lentokenttää, kunnes sota ja Lockheed muuttivat kaiken. Toivottavasti Paavo pitää huolta potkurista.

Vaikeampi vastattava oli kysymys, miltä Ericin isoisän Kansasiin tuoma sukunimi Monkkonen kuulostaa suomalaisesta. Sanoin että se on oikeastaan Mönkkönen. Join kahvia (Hill’s Brothers), mietin ja sanoin että se ei kuulosta välttämättä kovin kunnioitusta herättävältä (distinguished) eikä kauhean hienostuneelta (urban), että vähän niin kuin Kemppinen. Eric nauroi ja sanoi perinteen jatkuvan. Hän oli kysynyt samaa asiaa aikaisemmin monilta suomalaisilta ja saanut enimmäkseen vastauksia, joihin hän ei ollut alun perinkään uskonut..