Bismarck Hitlerinä II

On pakko olettaa, että on olemassa ”julkinen muisti”, joka sisältää sen, mitä ihmiset haluavat muistaa. On täysin tunnettua, että mukana olleiden muistikuviin vaikuttavat uutiset, kirjat ja iskulauseet. Bismarck, jonka kasvot olivat kerran kaikissa kanslioissa ja jokaisessa olutkolpakossa, on aika unohtunut suurmies. Saksalla, joka keksi tieteellisen historiankirjoituksen, ei ole historiaa. Ainakin Hitlerin 13 vuotta ovat täydellinen katkos. Vuonna 1918 häviäjänä vallasta luopunut Wilhelm II, vihollisille vian ”Kaiser”, ei kuulu yleissivistykseen, eikä Bismarckista puhuta koskaan.

Suomalaiselle kaikkien tunteman Hitlerin luonnollinen kaveri olisi Stalin, jonka tilillä on enemmän viattomien henkiä kuin Hitlerin, mutta hän ei kiinnosta ketään. Edes Renny Harlin ei tiettävästi suunnittele hänestä elokuvaa.

Kaikki saksalaiset olivat syyllisiä. Tästä on tietysti kiistelty eri maissa yli 50 vuotta – yksi hullu, muutamia hulluja, joitakin tuhansia mielipuolia, eräitä miljoonia – kaikki. Kullakin tulkinnalla on puoltajansa. Ainakin juutalaisten kohtalosta tietäminen on todistettu musertavasti Müllerin ynnä muiden puolivirallisessa teoksessa ”Das Deutsche Reich und der Zweite Weltkrieg 1-10”.

Asiallinen kysymys on: entä sitten? Saksalaisten oma vastaus oli jatkaa elämäänsä, mutta menneisyytensä yli he eivät ole päässeet. ”Sonderweg” eli erityistie on puitu selityksenä ja saatu aikaan vähän jyviä mutta paljon ruumenia. Siinä on haettu syitä Saksan taipumiselle diktatuuriin, ja monet  ovat maininneet vuoden 1850 eli suunnilleen ajan, jolloin Bismarck aloitti ainutlaatuisen toimintansa ja pakotti kansalaiset tottelevaiseksi ja upseerit kuuliaisiksi. Sitä ei voi verrata juuri kehenkään toiseen. Bismarck hajotti parlamentit, aloitti ja lopetti sotia ja sekaantui kaikkiin asioihin. Yksinvaltiaan eli kuninkaan, myöhemmin keisarin, allekirjoitus järjestyi aina.

Bismarck oli rautakansleri, jonka ohjelma oli ”verellä ja raudalla”. Hän oli maailman paras diplomaatti ja halutessaan rakastettava ihminen. Hän hylkäsi johdonmukaisesti ystävänsä ja hyväntekijänsä ja nöyryytti heitä julkisesti. Hän jätti yhtä mittaa ilmoituksia eroamisestaan ja vietti enemmän aikaa maatilallaan kuin hallituskaupungissa, yleensä vakavan luulotaudin kourissa. Hän teki kuolemaa useita kertoja vuodessa mutta alkoi sairastella vakavasti vasta noin 60-vuotiaana. Syy oli mieletön mässäily ja suunnaton oluen- ja viinin kulutus. Hän itki julkisesti ja sai säännöllisesti raivokohtauksia, jotka saattoivat kohdistua esimerkiksi parlamentin puhemieheen.

Hän ei ollut naisten perään, vaan vihasi naisia. Hän ei ollut taipuvainen miessukupuoleen, vaikka sellainen oli etenkin armeijassa suosittua; keisarikin varttui seurassa, josta usea teki itsemurhan saatuaan ikävää julkisuutta.

Hän oli luonteeltaan äärimmäisen häilähtelevä ja psyykkisesti ajoittain sairas. Lähimmät ovat kuvailleet häntä hirviöksi, jolle politiikka ja sodankäynti oli itsetarkoitus. Jopa Venäjän tappaja-tsaarit tyytyivät kukistamaan kapinoita tai kahakoimaan turkkilaisten kanssa mielenkiintoisista alueista. Bismarck oli nykytermein täysin koukkuuntunut vehkeilyyn vehkeilyn takia ja rakasti yhtä syvästi valtaansa kuin itseään.

Bismarckin toimintaa seurasi ainakin romaanin loogisuudella sota ja Hitler. Avainsana voi olla ”kulttuuri”, jonka Steinberg jättää elämäkerrassaan vähälle, ehkä siksi, ettei Bismarck harrastanut sitä. Saksan ”Kultu” on aivan eri asia kuin muiden kielten ”culture”. Se oli keskiluokan riento, ja siihen kuului epäluulo poliittista toimintaa, parlamentteja ja puolueita kohtaan. Epäluulo koski myös yhteiskuntaa, yhteiskuntatieteitä, taloustiedettä, oikeustiedettä ja urheilua – paitsi jos niitä harjoitettiin yliopistossa.

Saksan voima oli Kulttuuri – musiikki, kirjallisuus, taide, ja etenkin tiede ja yliopistot, jotka olivat Hitleriin asti maailman parhaita. Luther ja Bach olivat erittäin saksalaisia, samoin Goethe ja Beethoven ja sitten Koch, Hertz, Einstein, Schrödinger…

Rakenteelliset selitykset eivät toimi, koska oikeastaan hyvin erilainen Itävalta-Unkari oli samanlainen kulttuurijättiläisten tyyssija Mozartista Wittgensteiniin.

Hahmotan saksalaisuuden kulttuurin ja pohjaltaan väkivaltaan tukeutuvan politiikan ja byrokratian ristiriidaksi. Ja nyt Euroopan taloudessa kaikki riippuu Saksasta, joka selviytyi yhdistymisen kustannuksista ja joka säästää nyt enemmän kuin muut tuhlaavat. Eikä heillä ole edes karismaattisia johtajia. Itse olen harras bratwurstin ystävä ja kunnioitan olutta niin paljon etten juo tuota Kulttuurin perustekijää.