Tyhmyyden ylistykseksi

Kiirehdin puolustamaan tietämättömiksi pian leimattavia lajitovereitani HS:n gallup-paljastukselta, joka kieltämättä oli järisyttävä. Neljännes demarien äänestäjistä oli käsittänyt puolueensa olevan hallituksessa, merkittävä osa vihreistä ei tiennyt, että puolue on hallituksessa, osa perussuonalaisille viivansa vetävistä arveli, että Soini on jo ministeri jne.

Otsikkoni ei ole pilkantekoa.

Ei kai kukaan luule vakavissaan, että äänestäjäkunta eli ns. kansa osaisi jäsentää kysymykset paremmin kuin ne 200 urhoollista, jotka asettuvat potkittaviksi Arkadianmäelle? Siellä eteen tulevista kysymyksistä niin monet ovat niin vaikeita.

Iskulauseen mukaan äänestäminen on kansalaisvelvollisuus. Tämä on tietysti pötyä. Kansalaisvelvollisuuksia ei ole olemassa. On perusoikeuksia, joita ennen vanhaan sanottiin kansalaisoikeuksiksi, mutta nyt ne kuuluvat kaikille täällä oleskeleville, myös muille kuin kansalaisille.

Verojen maksamistakin sanoisin mieluummin velvoitteeksi kuin velvollisuudeksi. Kaikilla tuloa saavilla ei ole tuota väitetty velvollisuutta, ja tietyistä tuloista ei peritä veroa. Vero aktualisoituu viranomaistoimella.

Äänestäminen on oikeus, ja oikeuden voi jättää käyttämättä. Minulla voi olla vahva oikeus, esimerkiksi rahasaatava, mutta voin jättää sen käyttämättä eli saatavan perimättä. Minulla kuuluu olevan oikeus tilata ”7 päivää” erikoishintaan, mutta tuota oikeutta en aio käyttää.

Parlamentaarinen edustuksellinen demokratia tarkoittaa todellisuudessa vastuun jakamista. Äänioikeutetuilla on tietty mahdollisuus ilmaista vaalissa kannatustaan tai vastustustaan. Jos on kannattanut esimerkiksi ydinvoimaa, sitten tietää, kun paukahtaa, että ajatus ei ehkä ollutkaan erinomainen. Jos on vastustanut, voi motkottaa enemmistölle.

Valtio ei ole sama asia kuin Joulupukki. Äänestäminen ei tarkoita jonoon asettumista, jotta saisi lahjat runsaat, rikkahat. Se on epämiellyttävien velvollisuuksien jakamista: sinä hakkaat halot, minä kannan vedot, hän lakaisee lattiat.

Kun olemme itse päättämässä, voimme välttää sen, että jokin ihmeellinen esivalta ilmaantuu komentelemaan meitä. Kun ulosottomies heittelee kortilla ja käskee maksaa, tiedämme ainakin hiljaa mielessämme, että ainahan on maksettava, eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu.

Jos rosvojoukko tunkeutuu maahamme ja asettuu taloksi, tiedämme että tapahtumassa on vääryys. Luultavasti emme voi tehdä mitään. Mutta näissä nykyisissä oloissa meillä on mahdollisuus valita itse omat rosvomme.

Mussolinin valtaan nousua helpotti 20-luvulla suuresti se, että kolmannes aikuisista miehistä eli äänioikeutetuista ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Hitlerin valtaannousua ei estänyt se, että äänestävä kansa oli peräti hyvin koulutettua. Venäläisiltä, josta tuli neuvostoliittolaisia, ei sitten kysyttykään mitään, kun Lenin keksi soveettien (kaikki valta neuvostoille!) sijaan proletariaatin diktatuurin, ja hänen ja sitten Stalinin kaverit päättivät, ketä on kulloinkin pidettävä proletaareina.

En menisi väittämään, että demokratia toimii sitä paremmin, mitä valistuneempia äänestäjät ovat. Hiukan epäilen, että suuri valistuneisuus ja yleisten asioiden harrastus lamauttaa asioiden hoitoa. Olen ollut katsomassa, miten 100 asianajajaa tai 200 etevää oikeusteoreetikkoa äänestää. Siitä on kuulkaa leikki kaukana!

Kärjistys: jos meillä olisi yhteistyökykyinen, valistunut äänestäjäkunta, emme tarvitsisi perustuslakia.

Lueskelin pitkästä aikaa Arvid Järnefeltin (juristi, upseeri) ”Vanhempieni romaania”. Teoksessa käsitellään kaikkia viime viikkojen päätöksentekoon, vastuuseen ja vastuuntuntoon liittyviä ongelmia huomattavasti syvällisemmin kuin nyt julkaistuissa artikkeleissa ja puheenvuoroissa. Teos on ilmestynyt 1928-1930. Yksi teema on perustuslakia loukkaavan lain noudattamatta jättäminen. Kirjassa kuvataan käyntiä Tolstoin luona ja mainitaan, että muuan Gandhi oli saanut vaikutteita passiiviseen vastarintaansa suomalaisista.