Kadonnutta aikaa löytämässä

Ongelma: jos käytän kaikista vakuuttavista vastaväitteistä huolimatta sanaa ”maanis-depressiivinen”, niin onko olemassa vain maanisia ihmisiä?

En tiedä tätä. Tiedän pari mieleen painettavaa esimerkkiä. Eräskin henkilö nousi yliopiston rehtoriksi raa’alla lahjakkuudella saatuaan ennen opintojen aloittamista sodassa Mannerheim-ristin. Ikä- ja upseeritoveri sanoi, että tuolla ihmisellä oli kaksi vaihdetta. Osa aikaa meni niin että vähintään joka toinen vastaantulija revittiin paljain käsin kappaleiksi, tuli kenraali tai vaikkapa korpraali. Toinen, pidempi osa meni korsun pritsillä itkua tuhertaessa. Hän kun oli kaikin puolin niin huono ja kelvoton ihminen.

Kun siis tapaan lahjakkaan maanikon, jään miettimään, millainen hän on kahdeksan kuukautta vuodessa.

Sitäkään en tiedä, onko narsisti osapäivätyö, pätkätyö tai jotain siihen suuntaan, vai jaksaako tuon taudin saanut puhaltaa aamusta iltaan ja yötä päivää.

Huomaan miettiväni aina välillä Kalle Päätaloa, jonka romaanisarja ei mielestäni ole tapahtumien kuvauksena erikoisen tosi. Siitä ajatus liukastelee Linnaan, jonka romaanin teosta on monta uskottavaa kuvausta. Hän oli villitty. Onneksi riitti nuoria poikia kuuntelemaan hetekan reunalla päivän sanaa ääneen luettuna.

Aikalaistodistusten moninaisuus puolestaan tuli mieleen Anssi Sinnemäen kirjasta ”Vastakirja”, joka on yhtä hyvä tai parempi kuin ”Kapina rippituolissa” ja ”Pyhät paikat”. Kirjoittaja, jota en valitettavasti tunne henkilönä lainkaan, on saanut päähänsä lähettää julkaisujaan minulle. Kyllä tämä on oikea osoite.

Hän on pari vuotta nuorempi ja naapuripitäjässä. Se vie mahdollisuudet puolueettomaan lukemiseen. Kokemukset limittyvät omiin kokemuksiin. Kesken kaiken jokin lause tai pelkkä sanankäänne tekee eläväksi jonkin, mikä oli lukijan päässä, antaa sille hahmon, jopa selityksen.

Elämme nyt sellaista aikaa, että Johannes Salmisen ja kai Leif Salmenin vanhennuttua ja rauhoituttua vain Matti Klinge saa julki päiväkirjamaisia kirjoja niin että ne päätyvät ainakin tuokioksi jopa Akateemisen kirjakaupan myyntipöydälle.

Kunpa jollakulla olisi sen verran järkeä, että keskittäisi pienproosan ja runouden verkkoon, suoraan tai erilaisilla vehkeillä tai laitteilla luettavaksi – ja blogitkin nykyistä helpommin tulostettaviksi. Tiedän ettei kirjan tekeminen ole nykyisin teknisesti vaikeaa eikä erikoisen kallista. Levittäminen sitä vastoin on.

Ja jos käy niin erikoisesti, että suurlehti julkaisee arvion, ainakin Sinnemäen edellisen kirjan arvio oli sekava ja nuiva, ikään kuin arvostelijaan olisi iskenyt tarve todistaa, ettei hän ymmärrä lukemaansa.

Tällainen kirja, joka sekoittaa tekstejä toisista kirjoista, toisista ihmisistä ja omista ihmisistä, lyö parhaassa tapauksessa halkeaman akateemiseen perinteeseen. Sinnemäki kyllä hallitsee sen perinteen, mutta hän ei mene mukaan.

On näet todella viehättävää lukea kirjoittajan omista löydöistä. Se ei ole kovin tärkeää, ovatko toiset tehneet saman löydön aikaisemmuin. Akateemisen kirjallisuudentutkimuksen ylittämätön ajatuksellinen este on identiteetti. Kirja, jopa teksti, on jokin, mikä sijaitsee ainakin kolmessa paikassa, kirjoittajassa, lukijassa ja yhteisössä. Siksi se ei ole koskaan sama. Joskus on hyvin helppo ymmärtää, miksi jokin teos on fiksulle lukijalle suurenmoinen, mutta toisen mielestä rujo. Helposti löytyvien, arvovallaltaan ja  uskottavuudeltaan vaihtelevista Suurte Kirjojen listoista löytää loputtomiin esimerkkejä teoksista, joita vain jostain syystä pidetään hienoina (minulle John Milton, Menetetty paratiisi), vaikka niitä ei jaksa lukea, ja sitten sellaisia, joista olisi syytä ottaa koppi.

Työlästyin pari päivää sitten Esko Seppäsen kirjaan. Anssi Sinnemäki – näiden kahden nimet voivat hyvinkin tulle mieleen yhdessä – on täsmällinen vastakohta. Tekstissä ei ole keikailua, ja aina kun kirjoittaja haluaa antaa sanan sanasta tai jopa sivaltaa esimerkiksi entistä toveria korvalle, perustelut tulevat samassa lähetyksessä. Oivallista.