Hirtehinen

Kansliapäällikkö Erkki ”Leuka” Virtanen esiintyi televisiossa kuultavana ministeriössä ilmenneestä viihtymättömyydestä, johon ovat tiettävästi vaikuttaneet sopimattomat puheenparret.

Leuka sanoi, että hänen omakin ”reipas” puhetapansa on saattanut aiheuttaa hämminkiä, olletikin sellaisista, jotka eivät ole siihen tottuneet.

Koska tiedän ja olen tuntenut moniakin tahmeita kelmejä, kiirehdin pyytämättä todistamaan, ettei Leuka kuulu missään tapauksessa näihin. Hän on yksi maan parhaita virkamiehiä.

Tuo reipas puhetapa ei viittaa sopimattomiin saati härskeihin puheisiin. En äkkiä keksi, mitä olisi englanniksi tai ruotsiksi ”hirtehinen”. Sanan merkitys ei ole kovin kaukana ”sarkasmista”.

Esimerkkejä löytyy helposti. Donner siteerasi hiukan väärin Paasikiveä Manneerheim-dokumentissaan. J.K.P. näet kirjasi päiväkirjaansa, että jos on yhtä toivoton kuin Mannerheim (sotien jälkeen), on sitten parempi ”mennä metsään ja ampua kuula otsaan”.

Huomatkaa sisäsointu. Loistava muotoilu – ja hirtehinen.

En ole ihan varma puhujasta. Ehkä se oli Heikki Borenius, mahdollisesti minä. Oli kuitenkin aikakausia sitten asiakkaana hyvin varakas suku, jonka aikamiespoika H. aiheutti huolta. Joskus hän keräsi rannoilta pultsareita, käytti heidät Palacen saunassa ja Stockmannilla ja vei vuokraamallaan liikennelentokoneella Pariisiin hummaamaan. Jonkin toisen kerran hän otti ja rakastui parturikampaamon harjoittelijatyttöön ja istui ihailemassa asianomaista niin sitkeästi, että liikkeenharjoittaja lopulta piti välttämättömänä huomauttaa siitä vaihtoehdosta, että henkilösuhteita hoidettaisiin työajan ulkopuolella. Asianomainen, H., ponnahti jaloilleen ja kysyi: ”Va’ kostar butiken”, mitä liikkeenne maksaa.

Joten H. päätettiin asettaa holhouksen alaiseksi, nykytermein hankkia hänelle edunvalvoja ja uskoa shekkivihko ja lompakko tämän haltuun.

Kun asian piti huudettaman esiin raastuvanoikeudessa talossa numero 12 Aleksanterinkadun varrella, H.:n äiti tuli toimistoon sanomaan, että hanke on peruutettava. H. oli sanonut, että jos hänet asetetaan holhoukseen, hän riistää itseltään hengen.

”Ja mitä me sitten teemme!” hätääntynyt rikkaan miehen äiti kysyi.

”Perunkirjoituksen”, me vastasimme.

Hirtehinen vastaus sisälsi voimakkaana viestin, ettei H. ole niitä poikia, jolla olisi toivoa, vaikka olisi rohkeutta ampua. Itseään. Ohimoon. Äiti rauhoittui ja hanke toteutui, lähetimme laskun ja sikäli kuin tiedän, kaikki elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Leuka Virtasen puhetapa, jota minulla on ollut kunnia kuunnella joitakin kertoja hänen virkahuoneessaan, on tähtitieteellisen eri asia kuin esimerkiksi Aarre Simosen viiltävä kyynisyys, jossa kuulemani mukaan hänen kanssaan aikoinaan kilpaili ”pitkä roisto”, sosdem-puoluesihteeri Unto Varjonen. Molemmat olivat älynlahjoiltaan superluokkaa.

Superlahjakkaista puhuttaessa olin kerran sellaisessakin seurassa, jossa joku kysyi Veikko Vennamolta, mitä ihmettä hän oli tarkoittanut eilen eduskunnassa lausumallaan. Vennamo vastasi:” Ei sitä ollut tarkoitettu juristeille.” Puhe oli jostain päättömyydestä tyyppiä ”verot valtioin maksettaviksi”.

Suomen kirjallisuudessa tämän tyylilajin mestari oli Haanpää, ja Veikko Huovinen ja Erno Paasilinna osuivat joskus mainiosti. Häirintä on nimittäin joskus erittäin tervetullutta – ja tarkoitan nyt samalla sanalla eri asiaa kuin uutistoimittajat. Hirtehinen häirintä on karhea paluu todellisuuteen – siis tyyppiä toinen maailmansota – ”paska reissu, mutta tulipa tehtyä”.