Karttapallo

Kahvi- ja teetarjoilun yhteydessä huokaisin, että pitkin välimatkojen käsittäminen on oikeasti vaikeaa. Mielessäni oli usein mainittu Morris ja se tieto, että Kiinasta Etelä-Amerikkaan on kolmannesta pidempi purjehdus kuin Espanjasta Uuteen maailmaan.

Yksimielisesti todettiin, että karttapallo on viehättävä mööpeli, oli sitten Chaplinin ”Diktaattorin” ihailija tai ei. Totesin, että huuto-netissä tarjottiin ostettavaksi harvinaisen rumaa pallokarttaa, joka oli liimattu luultavasti halkeamisen jälkeen rumasti.

Sellainen pallo, joka meillä muistaakseni oli kotona, samanlainen joka kuului tavallisiin koulutarpeisiin tuohon aikaan, löytyi vaivattomasti verkosta ja hinnaksi luvattiin joitakin kymmeniä euroja. Englanninkielinen haku osoitti, että amerikkalaiset tahtovat vastaavasta kapineesta tuhat dollaria. Ilmeisesti yhteiskunta maksaa; käsitykseni amerikkalaisesta hyvinvointivaltiosta ei ole häävi; näin on siitä huolimatta että olen käyttänyt lastani tavallisessa kalifornialaisessa koulussa, joka oli tasoltaan erinomainen. Mutta Santa Monica ei ole edustava esimerkki Yhdysvalloista.

Näin vanhana järjenjuoksu hidastuu hidastumistaan. Google Maps on niin oivallinen apuneuvoa että Google Earth oli joksikin aikaa unohtunut. Ja siinä se vastaus oli.  Ei karttapallossa oikein ole järkeä, koska maapallon tyrmistyttävä pallonmuotoisuus tulee oikein selvästi esiin ohjelman perusversiossa, jossa on tätä nykyä myös välimatkojen mittaus vakiona.

Olisiko silti ryhdyttävä käärimään lastenlasten joululahjat maailmankarttaan? Toistaiseksi ei ole tullut vastaan lasta, joka ei olisi joskus jäänyt miettimään Mercatorin projektiota. Miten Kanada on noin iso?

Höperön isoisän roolissa lapselle olisi selvitettävä ainakin Gauss-Krügerin projektio ja UTM-projektio, joista voisi edetä muutaman avaruusgeometriaa koskevan havainnon jälkeen Hilbertin avaruuteen ja siitä kvanttimekaniikan perusteisiin. Äideillä on tosin tapa pelastaa jälkeläisensä huonoilta vaikutteilta kauan ennen kuin näihin asioihin päästään.

Mutta ei päivää ettei voisi kantaa kotiin jotain kummalista tietoa samalla tavalla kuin pikkupojilla on perinteisesti tapana tuoda taskuissaan sammakonpoikasia, pullonkorkkeja, kuminauhoja tai muuta mieltä kuohuttavaa.

Tulin kysyneeksi silmälääkärissä, mikä on näkökartoissa esiintyvä yksikkö, ja epätavallisten vaiheiden jälkeen vastaus saapui – näkö, esimerkiksi normaali 20/20 on kaariminuutteja. Nopein tapa tarkastaa, vieläkö silmät ovat pysyneet päässä ja toimittavat vanhaa virkaansa, on katsoa Googlesta ”Snellen” tai Wikipediasta ”Snellen chart”.

Tässäpä oiva kysymys kaljanjuontikerhonne – huhun mukaan mainittua tarkoitusta varten kokoontunut ”Otaniemen raittiusseura” nautti aikoinaan pitkään valtionapua – kokoukseen: mikä merkitys on kirjainjonolla

C, D, E, F, L, N, O, P, T, Z

Vastaus on Snellenin kartta, joka mykistää taatusti seurueen, kunnes selitetään, että ainakin tätä nykyä ja moniaalla jo 150 vuoden ajan näitä kirjaimia on käytetty näön tutkimukseen.

Olen muistavinani, että armeijassa – kutsunnoissa en käynyt, koska karkasin siviilistä ylioppilaskesänä – olisi käytetty niitä tauluja, joissa on E eri asennoissa. Sellainen on tietenkin näppärä lukutaidottomille. Voi näyttää sormilla, mihin suuntaan sakarat sojottavat.

Tämä saattaa olla edistyneen lääketieteemme toiseksi vanhin väline, ellei nyt puukkoja ja skalpelleja oteta huomioon. Vanhin on tosi lääkärin tunnus, stetoskooppi, nykyisessä muodossaan vuodeta 1851. Sivutoimiset stetoskoopin käyttäjät ovat kadonneet. Ryöstämisen arvoisia, mekaanisella lukolla varustettuja kassakaappeja ei taida olla enää käytössä, ainakaan paljon. Ennen etevät murtomiehet saattoivat kuunnella stetoskoopilla kavaltavia kilahduksia, mutta ei enää. Tosin eräässä asianajotoimistossa, jossa satuin olemaan töissä, tuomarin puheille pyrkinyt alan mies avasi toimiston lukitun kassakaapin paperiveitsellä ja glemmarilla, kun konekirjoittajatar oli poistunut puuteroimaan nenäänsä.