Älykkyys on erehdys

Suomessa on pääkallonmetsästykseen erikoistuneita yrityksiä. Englanninkielinen termi on headhunting. Oikeastaan se on rekrytointi.

McKinsey & Company oli jo 1990-luvulla suurin ja omaperäisin. Sen ohjauksessa, miljardin dollarin palkkiosta vuodessa, eräskin yhtiö palkkasi 250 huippulahjakkuutta huippuyliopistoista, sellaisista kuin Harvard Business School.

Konsulttiyhtiö toimii edelleen ja menestyy. Tuo tähtiasiakas oli nimeltään Enron. Sitä ei enää oikeastaan ole. Ainakaan sillä ei ole omaisuutta. Bisnes oli alkujaan luonnonkaasu, mutta tuottavammaksi osoittautui kirjanpito.

Enron oli Fortune-lehden listoilla viisi perättäistä vuotta Yhdysvaltain innovatiivisin yhtiö. Konkurssi vuonna 2001 oli sitten suurin maan historiassa.

Asian mieleen palauttamiseen voisi olla kaksi syytä. Kun innovatiivisin yhtiö on nyt Lehman Bros., vaikuttaa siltä, että kovin syvällisiä muutoksia ei maassa tapahtunut vuosikymmenen kuluessa.

Toiseksi voi olla, että rekrytointi, lahjakkaimpien hakeminen ja palkkaaminen tarvittaessa hurjin kannustepalkkioin, ei sittenkään ole kovin helppoa. Yksi syy on ilmeinen: sitä mukaa kuin työhön värvääjät keksivät fiksuja keinoja ja ovelia kysymyksiä, värvättävät keksivät niihin vastauksia.

Hyvin etevät henkilöt pärjäävät yleensä hienosti työelämässä, vaikka tuo etevyyden määritteleminen tai kuvaileminen on tietenkin vaikeaa.  Sanottaisiinko huvin vuoksi että ylioppilastodistuksen arvosanat ja kauppakorkeakoulun papereiden arvosanat yhteen laskettuina kertoisivat suosiollisesti lahjakkuudesta.

Entä jos tämä nykyaikainen etevyys, lahjakkuus ja älykkyys toimiikin vain aloilla, joilla tulosten mittaaminen on ongelmatonta, siis kvantifioitavissa asioissa.

Sellainen ala olisi tyypillisesti urheilu. Meillä on tietääkseni riittänyt niihin toimiin ihmisiä, jotka on käsitetty jo aivan pieninä silmittömän lahjakkaiksi, Paavo Nurmesta Teemu Selänteeseen. Viimeksi mainitusta olen kuullut väitettävän, että häntä hiukan syrjittiin jo 10-vuotiaana. Oli kiusallista, että yksi nappuloista eli siis Teemu teki aina maalin, kun sai kiekon. Ja yleensä hän sai sen kiekon aina kun pääsi kentälle.

Urheilua lähellä olevista lajeista matematiikka voisi olla toinen esimerkki. Minulle on kerrottu, että monillakin matemaattisen osaamisen tasoilla on lähes ongelmatonta selvittää, onko lasku ratkaistu oikein vai ei.

Kirjoitan tätä yrittäen selvittää, miksi pidän vaistomaisesti ja tunteenomaisesti tavallisista, jopa pöljänpuoleisista ihmisistä, kun taas valovoimaiset huiput aiheuttavat minussa jonkinlaista kauhua.

Haluaisin lähettää sellaisia terveisiä, että yrityksen, projektin tai valtion tie tuhoon on liian suuri joukko poikkeuksellisen eteviä ihmisiä. Totta, ajattelen Nokiaa. Oma lattea ajattelutapani on sellainen, että tavallinen kansalainen joutuu kokemaan sekä kolhuja että menestystä. Sellaisista koottu ryhmä on kokemukseni mukaan joskus aivan uskomattoman kehityskelpoinen ja usein sellainen, että ihmiset viihtyvät. Huippuyksikköjen saavutukset eivät välttämättä osoittaudu kestäviksi. Niissä myös tapaa tuhrautua paljon aikaa poikkeuksellista lahjakkuutta monesti varjostavien luonnevikojen vaikutusten lääkitsemiseen.

Tämä vaatii ainakin yhden lisämääreen, perinteen. En yhtään ihmettele, että Vimpelissä riittää pesäpalloilijoita. Runsaan kolmen tuhannen asukkaan kunta oli pronssilla jo vuonna 1940 ja kultaa sinne tuli viimeksi vuonna 2010. En ole kuullut, että väki siellä poikkeaisi geneettisesti esimerkiksi meistä kauhavalaisista.

Maata on rakennettu muutamien nerokkaiden ja kymmenien tuhansien nerottomien ihmisten voimin. Soisin että myös jälkimmäinen ryhmä saisi kunnian – miten olisi monumentti ”Tuntematon suomalainen”?