Voi viulu

Joku siinä on. Tässä on lyhyt lista juutalaisista tai juutalaissukuisista viulisteista. Leopold Auer, Juri Bashmet, Joshua Bell, Mischa Elman, Ida Haendel, Jascha Heifetz, Bronislaw Huberman, Joseph Joachim, Leonid Kogan, Gidon Kremer, Fritz Kreisler, Yehudi Menuhin, Nathan Milstein, David Oistrakh, Itzhak Perlman, Michael Rabin, Isaac Stern, Henryk Szeryng, Joseph Szigeti, Henri Wieniawski, Pinchas Zukerman.

Vihje viuluviikolle: Leonid Kogan (1924 – 1982). Hänen poikansa Pavel voitti Sibelius-viulukilpailun ja siirtyi pian kapellimestariksi. Hänen vaimonsa Elena Gilels oli Emilin sisar. Trio Kogan, Gilels ja Rostropovich on levyttänyt mm. ”Arkkiherttuan”. Oleg Kagan –vainaja oli sitten asia erikseen.

Kogan oli juutalainen, valokuvaajan poika, ja sen kuulee hänen soitostaan. Hänen musiikkinsa on näet mustavalakoista, mustavalkoista kuin taivas talvella yöllä, ja yhtä syvä, ja yhtä täynnä aurinkoja ja muita tähtiä.

Siihen nähden, että Kogan on näin vanhan miehen korvaan juuri se viulisti, jonka Bach panee kuulijan kavahtamaan pystyyn, hänen levytystensä hankkiminen on suorastaan harmillisen ongelmallista.  Annos partitoja ja löytyy iTunesista, eMusicissa on lievästi omituinen neljän levyn satsi, ja Amazonin mp3-valikoimassa on yli 40 levytystä, joiden tekninen taso vaihtelee hurjasti. Taidan ostaa kokeeksi sen, jossa hän soittaa yhdessä kaverinsa Dmitri Shostakovitshin kanssa. Mutta siellä on eräitä, joiden ääninauhoja puna-armeija on luultavasti käyttänyt välillä kengännauhoina, tai sitten matriisi on kaiverrettu hakaneulalla. Ja on eräitä, joiden äänityksessä ei ole vikaa.

Tässä kohdin kadehdin hiukan siveettömiä kanssavaeltajia, joilla ei ole moraalisia esteitä käyttää venäläisiä torrentteja – sieltä irtoaisi kaikki. Mutta en halua nukkua kuristunut poliisi kainalossa. Tänne ei nimittäin tulla käkeämättä.

Kun Leonid Kogan on luuloni mukaan tätä nykyä hiukan unohtunut, seniilit lukijat ja uteliaat vilkaissevat YouTubea, jossa se hiukan outo, värillinen Paganini-pätkä paljastaa hetkessä, mistä on kysymys, ja muutama muu pätkä osoittaa tässä kirjoittamani todeksi.

Myös Spotifyssä on Kogania oikein edustava valikoima.

Joku kommentoija epäili, etten osaa laskea neljään. Kokeilin. Meni jopa kuuteen,  kun vähän mietin. Kun minulla on näitä addiktioita, olen ottanut tavakseni seurata Bachin partitoja ja sonaatteja nuoteista – passiot ja keskeiset kantaatit olen omistanut nuottikirjoina niissä olevista merkinnöistä päätellen 60-luvulta asti.

Eli nuoteissa on tietenkin kaaritukset isoillekin soinnuille, eikä vetojousta tarvitse tässä tapauksessa merkitä erikseen.

Senkin tiedän, että viulussa on neljä kieltä, jotka eivät edes ole samassa tasossa.

Kogan – ja samoin viimeksi puheeksi ottamani Podger – pitävät tavattoman hienosti pulssin sellaisissakin yltäriivatuissa kappaleissa kuin ykkössonaatti BWV 1001.

Jopa Rabin soittaa Koganiin verrattuna hiukan kuin tilintarkastaja. Rabinin muhkea levysatsi on kyllä joka euron arvoinen ja helppo löytää.  Heifetz oli Koganin ihanne mutta tässäkin on iso ero. Heifetzin tulkinnoissa taiturillisuus ja huikea puhtaus on pinnassa, paitsi ehkä kamarimusiikkiesityksissä. Kogan puolestaan soittaa Bachia niin että jos unohtaa hetkeksi itsensä, voi luulla kuuntelevansa Tshaikovskia. Jokainen sävel laulaa.

Verkosta löytyy vaivatta vain muutama lyhyt teksti Koganista, joka kuitenkin voitti kilpailuja ja soitti ulkomailla, mutta kuoli aika nuorena. Väitetään, että hän harjoitteli aina eli joka päivä skaaloja ja piti hyvin tärkeänä saada kaikki neljä oktaavia soimaan tasaisesti. Ylärekisteri oli tietysti erikoisen tärkeä. Ja kaksoisotteiden merkitys rytmille – polyfoniassa. Kysymykseen Bachin ajan barokkiviulun jousesta en kajoa. Ei kai siitä ole kukaan aivan varma.

Ehkä tässä on se oppi, että kun äänen runko on hallinnassa, siitä voi kasvattaa vaikka minkälaisen puun, myös sellaisen, johon joku lyödä päänsä.