Pahuudesta parturissa II

Pahuudesta parturissa II

Maailmanuskonnot, osa psykologiaa ja arkijärki ovat yhtä mieltä ihmisestä. Meidät erottaa mm. petoeläimistä suuri taipumuksemme pahuuteen. Sellainen psykologia, joka pitää pahuutta poikkeavuutena, joutuu olettamaan, että ihminen syntyy hyvänä ja säilyy sellaisena, kunnes joku tekee hänestä pahan. Ensimmäiseen maailmansotaan asti hyväosaiset, muun muassa lääkärit,  saattoivat saada päähänsä tällaisia hullutuksia.

Lihaa syövillä pedoilla ahman tai minkin tyyppinen käyttäytyminen on aika harvinaista, sellainen että surmaa kaiken kiinni saamansa. Ihmisille se on tyypillistä.

Koska me olemme sekä kädellisiä että kykeneviä viestien välittämiseen luulomme mukaan toisella eli korkeammalla tasolla kuin ”alemmat” eläimet, olemme jättäneet kädellisyyden ja kommunikaation tutkimisen varovaisesti vähälle.

Yhteisöllisyydessä – mikä ihana, suosittu sana - alaston murhanhimo jalostuu rituaalisiksi muodoiksi, joiden tarkoitus on ehkä pitkittää murhaajan nautintoa. Yksi tuollainen rituaali on isänmaallisuus. Toinen vastaava rituaali on koulutus ja kasvatus. Kohteet pakotetaan uskomaan, että he ovat kaikkea arvoa vailla, ja he oppivat uskomaan.

Paremmissa piireissä, joihin luen lukijani ja itseni, saman asian ajaa tolkuton itsetehostus. Se hyväksytään yleisesti. Sanoma on ongelmaton: minä olen näin paljon parempi kuin te ja ellette usko, saatte katua. Jos N.N. onkin parempi potkimaan palloa, kytken itseni häneen julistautumalla hänen kannattajakseen ja riehumalla katsomossa tai kotona jääkaapilla aina kun Hän ennättää tyrkkäämään jalallaan sitä palloa tai läimäyttämään sellaista kiekkoa.

Olen taas lukenut upseereista, jotka taistelivat ”maineesta ja kunniasta” eli panettelivat ja halvensivat toisiaan jokseenkin päättömästi alaistensa hengen kustannuksella 1939 – 1944. Esitän muutamia esimerkkejä, jos uskallan. Sotamyyttimme eivät näytä kestävän lähempää tarkastelua eivätkä vallankaan Occamin partaveistä. Myytin määritelmä on että se uskotaan kyselemättä.

Pohjanmaalla esiintyy salasana ”Kumuri”. Sivulliset luulevat, että se on vain pesäpallotermi. Se on myös vähäpätöinen paikka hyvin lähellä nykyistäkin rajaa entisessä Ruskealan kunnassa.

Elokuun alussa 1941 jääkärikenraalimajuri Hannu Hannukselan komentama 19. Divisioona kärsi raskaammat miehistötappiot kuin mikään muu joukko. Tuon divisioonan jääkärieversti Matti Laurilan komentama jalkaväkirykmentti 16 menetti muutamassa päivässä lähes 200 miestä kaatuneina, heistä melkein puolet lapualaisia. Tappiot olivat myös jatkosodan hyökkäysvaiheen mittapuulla tavattomat. Kun rykmentti koostui poikkeuksellisessa määrin pohjalaisista suojeluskuntalaisista ja kun Matti Laurila oli ollut melkein koko sotienvälisen ajan tuon alueen suojeluskuntien piiripäällikkö, draama oli valmis.

Vesa Määttä on julkaissut kirjan ”Lakeuksien eversti Matti Laurila. Jääkäristä legendaariseksi talonpoikaispäälliköksi” (Ajatus-kirjat, 2010).

Teos on niin heikkotasoinen, ettei siitä oikeastaan pitäisi kirjoittaa. Sama sotaa koskeva aineisto tuli julki jo kauan sitten teoksessa Ahto – Pirilä, Eteläpohjalaiset taistelussa, ja Ilmari Turja kirjoitti siitä artikkeleita, pakinoita ja näytelmiä.

Yksi hyvä puoli Määtän kirjassa on. Alusta alkaen siinä puolustellaan kovasti Laurilaa ja hänen Kansalaissodassa kaatunutta isäänsä ja veljeään. Ainakaan Pohjanmaalla syntynyt ja kasvanut, historiasta väitellyt tohtori (tarkoitan itseäni) ei voi olla kiinnostumatta, mistä tämä asianajo nyt. Miksi puolustetaan kun ei ole syytettykään?

Tekeydyn varmuuden vuoksi tietämättömäksi tässä asiassa. Olen kuullut ja lukenut näistä asioista kaikenlaista, hyvinkin paljon, mutta en ole tutkinut niitä. Mainitsen vain pöllähtäneille lukijoille, että Etelä-Pohjanmaalla ”jokainen” tietää, miten Hannuksela ja hänen apurinsa O. Lilius, joka oli kaiken kukkuraksi vaasalainen hurri, olivat päättäneet viedä Laurilalta ja pohjalaisilta Talvisodan ansaitsemattoman sädekehän.  Tuo sädekehä oli Taipaleenjoen perua – Laurila oli siellä yhtenä komentajana. Antti Tuurin ”Talvisota” –romaanin ansiosta niistä asioista on tullut yleisesti tunnettuja, ja Tuuri on myös vahvistanut legendaa.

Pohjalaiset ovat nimittäin erittäin hyviä markkinoimaan itseään. Vapaussodan (muuta nimitystä ei pidä käyttää) ”Laurilan lumiaura” ja Länkipohjan taistelu ovat legendan aineksia. Tosiasioita tuo legenda ei oikein vastaa, mutta siinäkin oli paha muukalainen, O. Wilkman, joka tapatti jaloja pohjalaisia, muun muassa Laurilat. Sitä mitä lapualaiset muiden mukana tekivät Tampereella viikkoa myöhemmin, ei ole sisällytetty legendaan.

Suuri Taipaleen legendan luoja Yrjö Jylhä kuului naapurirykmenttiin, ei Laurilan joukkoon. Kukaan ei ole tullut väittämään, etteivät nämä vaivoin muistetut köyhien kuntien hiljaiset miehet olisi taistelleet verrattomasti.

Määttä lujittaa kolmattakin legendaa. Laurila pelasti Suomen 1932 jättämällä liittymättä suojeluskuntalaisineen Mäntsälän kapinaan. Tämän väitteen logiikka jää minulta ymmärtämättä. Mistä pitäisi kiittää upseeria, joka tottelee puolustusvoimien ylipäällikön tiukkaa käskyä? Suojeluskuntalaisten oli poistuttava Mäntsälästä.

Pohjanmaalla, varsinkin Lapualla, oli vallalla se oudon tutulta kuulostava ajatus, että ”kansan” (pohjalaisten) oikeudentunto velvoittaa väkevämmin kuin laki, joku presidentti Svinhufvud, eduskunta, hallitus tai armeija.

Määttä tulee kertoneeksi, miten Laurila isällisesti säästi miehiä. Rykmentin komentajana molemmissa sodissa hän totteli mukisematta vain isänmaallisia esimiehiä, kuten Talvelaa, mutta muutoin mietti, toimiako käskyn mukaan vai ei. Sitten Määttä ihmettelee, että Laurilaa pidettiin hankalana alaisena.

Hyvää itsenäisyyspäivää. Kyllä Kumuri on muistettava. Kun johtajat riitelevät aatteesta ja arvovallasta, siinä miestä kylmenee.