Jumalan ääni

Alcuin kirjoitti Kaarle Suurelle:” Eikä tule kuunnella niitä, jotka toistelevat, että kansan ääni on Jumalan ääni, sillä riehaantuva kansa on alati hulluuden partaalla.”

Demareista on siis tullut lopulta uskovaisia äänten ahneudessaan. He tietävät, että eurooppalaisessa rahakriisissä yritetään arvata – joudutaan pelaamaan bingoa – heidän entisten äänestäjiensä työllisyydellä ja asuntolainoilla. He luottavati siihen, etteivät heidän äänestäjänsä huomaa yhteyttä, ja äänestävät rahoituspaketteja vastaan. Vain Tuomioja tuntui hiukan häpeävän.

Tämä naispuolinen nuorison edustaja tuohtui, että ministeri palasi Brysselistä tyhjin käsin. Jäin miettimään, mahtoiko Urpilainen ajatella, että Etelä-Italiassa velalliselta vietiin vakuuksien puutteessa kivekset. Saattaa olla  että viedään edelleenkin. Sellaisia tuliaisia?

Euroopan luottokriisi on kiinalainen kysymys.

Mutta äänestäjien pitäminen tyhminä johtaa siihen, että saa tyhmiä äänestäjiä, joita ei koskaan kerry niin paljon, että sen kannatuksen varaan voisi rakentaa jotain.

Eräänlaiset erimielisyyteni lakimieskunnan kerman kanssa hautuivat jo, kun oli pantu merkille, etten ollut valtaamassa vanhaa enkä pari vuotta myöhemmin lukenut Pravdaa. Esiinnyin näet silti asiattoman epäkunnioittavasti.

- On se väärin, sanoi keskustelukumppanini, että minulla joka olen lakitieteen lisensiaatti ei ole vaaleissa enempää ääniä kuin tuolla puliukolla tuolla puistossa.

- Se voi johtua siitä, että niin moni muistaa, mihin suuntaan te lakitieteen lisensiaatit kuljetitte tätä maata äänillänne, saatoin sanoa.

Puistokemisteistä puhuttiin usein. Eräs toinen työurani kannalta tärkeä henkilö kauhisteli, miten pikku koiria pelottaa mennä Vanhankirkon puistoon, kun siellä majailee niitä kamalia rappioalkoholisteja. Sanoin että tänäkin aamuna yksi niistä oli Mannerheim-ristin ritari. Ja mainitsin nimen. Tämä oli niskoittelua, koska Mikkelissä palvelleelle puhetoverilleni Mannerheim oli Jumalaa korkeampi. Muiden lapualaishenkisten tavoin hän tarttui Jumalaan vain tarvittaessa.

Torstaina tapahtui sellainen erikoisuus, että television A-talk oli asiallinen. Tavallisesti se on kilpahuutoa. Juontajana oli se sievä nainen. Eero Lehti, varakas kokoomukselainen, ikäiseni vanhus joka ei herätä minussa mitään myönteisiä tunteita, väänsi sosialidemokraatti Backmanin solmuun ja osoitti erittäin havainnollisesti ymmärtävänsä yritysverotuksen sisällön ja merkityksen paremmin kuin mikä tahansa professori- tai demarikollegio. Tunnen asiaa sen verran, että vakuutan olevani samaa mieltä: asia on nykyisellään aidosti mutkikas, oikeastaan kompleksinen, ja vaikka Lehtikin puhui suotta kannustimista, ainakin yrityksillä Lafferin käyrä on todellisuutta. Jossain kohdassa veron lisääminen (yrityksen + osingon) aiheuttaa verokertymän alentumista, joskus rajua.

Se ei ole varmaa, onko tuo käyrä oikea. Luultavasti on. Sitä ei keksinyt taloustieteilijä Laffer, vaan sen lienee esittänyt mm. Ibn Khaldun 1300-luvulla.

Minulla oli lopultakin ilo istahtaa tekniikan tohtori J. Kasvin kanssa wieninleikkeen ääreen keskustelemaan yleisistä asioista. Taisin sanoa jotain, minkä yritin sitten myöhemmin muistaa ja muistinkin. Näin: poliitikkojen voisi olla hyvä jättää puhuminen ja kirjoittaminen vähemmälle. Nyt on yllättäen siirrytty takaisin osaamisen ja tekemisen aikaan.

Viulu- ja kirjallisuuskilpailuja unohtamatta osaamisesta ja tekemisestä vastaavat nykyisin käsityöläiset, joiden määrä on vähäpätöinen, ja yritykset, joiden rooli on tärkeä. Perus- ja uusdemarit ovat ehkä uinahtaneet maailmaan, jossa duunarit tekivät duunia. Nykyisin nämä kaaderisosisalistit, elleivät ole vanhuuseläkkeellä, pitävät kokouksia, pitävät puheita tai nuokkuvat erilaisissa valvomoissa siltä varalta että paperitehtaan tai voimalan mittarit liikahtelisivat siihen malliin, että pitää painaa nappia. Ehkä siksi heidän aateveljensä keskittyvät myös eduskunnassa painamaan nappia. Niitä on useita. Tuloksia voi tarkastella etevässä verkko-osoitteessa biomi.org/eduskunta/eduskunta.html