Jalo kilpa

Kirjoittaessani johtamisesta jätin jouluun keskeisen ominaisuuden, koska se on ikävä.

Jotta johtaja menestyisi, hänen pitäisi mielellään olla paha ihminen.

Katselemalla ja kuuntelemalla ja joskus tekeytymällä ihme hölöttäjäksi, jotka kaikki eivät ymmärrä varoa, olen saanut selville erinäisiä asioita kuluneiden yli 50 vuoden aikana. Lisäksi olen yrittänyt hankkia järjestelmällisesti tietoja ja jopa ajatella, vaikka se on kieltämättä vaivalloista ja ylittää usein edellytykseni.

Viimeksi kansallisbiografiaa selaillessani eli eilen olin näkevinäni taas kerran 80-20 säännön.

Älkää menkö väittämään, etten tietäisi, miten 20 prosentilla suomalaisistakin on asiat liian huonosti ja vielä syistä, joihin voisi vaikuttaa. En ollut hämmentämässä Pelastusarmeijan joulupataa. Olisi ehkä pitänyt olla. Sotavammasairaalassa olin.

Tuo on säännön amerikkalainen versio, joskus nimellä ”digital divide” eli digitaalinen kuilu.

Säännön Kemppisen versio on muuten sama, mutta päinvastainen. Sen mukaan 20 prosenttia ihmisistä voi aivan liian hyvin 80 prosentin kustannuksella. Tämäkin maa on suuri kennel, jossa ohjaajat syövät paremmin kuin koirat. Se kuulostaa asianmukaiselta. Silti valittelen, etteivät koirien suden vaistot ja kyky joukkona toimimiseen ota koskaan yliotetta. Silloin koiranvartijoista ei jäisi ihmeteltäväksi edes kengännauhoja, ainakaan jos ne ovat nahkaa.

Epäily nollasummapelistä on väärä. Talouden ja siis kulttuurin kasvu on jakovaraa. Jouluksi sitä päätettiin olla jakamatta enemmistölle, koska vähemmistö tarvitsee sen. Kavahtakaamme ruotsalaisten esimerkkiä voimavarojen jakamisessa, vaikka pidämmekin ruotsalaista. Sympaattisempia sadisteja saa hakea.

Kilpailu ja siis kilpailuoikeus on jalo aate, mutta se toimii vain, jos selviytymiskykyisimmät saavat survoa hengiltä vanhan uroksen eli aikaisemman johtajan. Jos pennut hävitetään saman tien, laji loppuu.

Tämä on joulun sanoma. Köyhien evankeliumi on haluttu sitkeästi painaa villaisella, myöhemmin puuvillaisella ja tätä nykyä Goretexillä®.

Siitä Kansallisbiografiata ja kaikista muista hakuteoksista tulen siis siihen tulokseen, että 80 prosentilla merkittävistä henkilöistä tie korkeuksiin on ruumiiden reunustama, ja kengänjäljet näkyvät selvästi.

Tätä ”aitoa kilpailuhenkeä” eli halua tehdä pahaa toisille ihmisille yritetään luoda ja lietsoa erilaisissa opistoissa. Jos ihminen sattuu olemaan sitä mieltä, että hänelle välttää vähempikin, saa olla suhteellisen varma, että toive toteutuu.

Tunnen kyllä joukon hyvin taitavia ihmisiä, joilla on kyky toimia puheenjohtajina vaativissa tilanteissa – on pysyttävä hereillä, mikä ei ole aina helppoa, eikä saa puhua mitään, vaan jakaa puheenvuoroja käyttäen katseita ja liikahduksia. Nuijaa ei tarvitse. Niitä on pöydän ympärillä. Osittain samat ihmiset osaavat muuttua seinäpaperin värisiksi aivan kuin etevät hyönteiset. Kun on sitten päätettävä, kenelle annetaan kaikki rahat tai kaikki valta, ellei taivaassa niin ainakin maan päällä, tämä seinäpaperi-ihminen liikahtaa sen verran, että erottuu taustasta. Silloin kaikki ilahtuvat ja sanovat yhteen ääneen, että tuossa on se mies (nainen).

Mutta nämä ovat poikkeuksia. Tie johtajuuteen on henkeäsalpaava röyhkeys, piittaamattomuus toisten tunteista ja asioista ja kyky selittää nämä ikävät käyttäytymispiirteet tavalla, joka menee täydestä. Perinteinen keino on heittäytyä suurmieheksi. Vielä vanhempi keino on nimittää vallanhalua esimerkiksi äidinrakkaudeksi. Täydestä menee. Pahin vihollinen on lähin, samankaltaisin.