Salaisuuksien hallinnoinnista

Eilinen keskustelu sisälsi tärkeän sivujuonteen. Sekä kotona että töissä tietokoneissamme on paljon sellaista, mikä ei kuulu tekijänoikeusjärjestöille eikä edes poliiseille.

Käytän taas kerran itseäni esimerkkinä ja jälleen siksi, ettei tarvitse kysyä lupia eikä ihmetellä yksityisyyttä.

Niinpä: hallussani ja hallinnassani ei ole mitään oikeasti mielenkiintoista. Sekä paperini että tiedostot ovat sitä yhtä samaa, vanhaa ja tavallista. Joukossa on kuitenkin sellaista, mikä ei mielestäni kuulu sivullisille.

Omat ja perheen sairaskertomukset ja verkkotiliotteet ovat siellä missä paperille kirjoitetut perukirjat, veroilmoitukset ja joitakin vanhoja kirjeitä. Tietokoneeseen kootut tiedostot on poltettu CD-levylle ja kopioitu lisäksi USB-tikulle.

Jos pelkää tosissaan poliisia, kuten useimmat tuomarit, tai tulipaloa, tällainen henkilökohtainen mappi on siis syytä toimittaa eri huusholliin, toisen katon alle kuin tietokone. Eikä matkapuleinta tai podia tai padiä kannata käyttää varastointipaikkana.

Kysymys tiedostojen säilyvyydestä ei kiinnosta minua. Itse en ole säilyvä. Minun jälkeeni nuo asiat kiinnostavat tuskin ketään – kun puhe on tavallisista ihmisistä, eivät nekään tiedostot, joista käy ilmi, että jonkun mielenterveys on joskus järkkynyt, toinen on ollut juoppo ja kolmas kova pettämään puolisoaan.

Tietokoneille on käynyt samalla tavalla kuin monille suurille sosiaalisille keksinnöille. Kun se syntyi, siis mikro eli PC, siihen liittyi kiusallinen ongelma – kukaan ei tiennyt, mihin sitä voisi käyttää. Bell koki saman ongelman patentoituaan puhelimen 1878 ja keksittyään gramofonit Edison luuli keksineensä sanelukoneen.

Puhelimesta on sopivaa kertoa luennolla, että sekä Yhdysvalloissa että mm. Suomen suuriruhtinaanmaassa keksinnön vaiheisiin vaikutti asiantuntijamielipide. Armeija nimittäin piti keksintöä arvottomana leluna. Niinpä sille ei tullut asetetuksi rajoituksia, ja puhelin kehittyi ja levisi etenkin keskuksen keksimisen jälkeen suunnattoman nopeasti maailmaan yksityisten yritysten tai – Suomessa – osuuskuntien turvin.

Jossain arkistossa on Venäjän yleisesikunnan ylenkatseellinen lausunto, jonka mukaan telefooni on vailla kaikkea merkitystä ja mielenkiintoa verrattuna esimerkiksi telegrafiin eli lennättimeen, siitä kun ei jäänyt kirjallista dokumenttia.

Tietokoneen, siis edelleen PC:n, joka tosin oli tyypillisesti Apple, läpimurtoon vaikutti Visicalc –taulukkolaskentaohjelma. Tyhmempikin huomasi, että nyt oli käytettävissä jotain bisneksen kannalta hyödyllistä, mihin laskukoneet eivät kyenneet. Voisin kuvitella että hinnoittelu olisi ollut suosittu askare. Pannaan koneeseen perustiedot ja sitten katsotaan erilaisin prosentein ja myöhemmin funktioin, mistä löytyisi sopiva hinta.

Toivottavasti Visicalcin ja myöhemmin dBasen suunnittelijat tekivät saman – keksintö ei ollut vallitsevaa tekniikan tasoa ajatellen edistyksellinen, mutta se oli nerokas. Ja olisi hauska tietää, tuliko pasianssi Windowsiin päähänpistona, vai oliko joku niin nerokas, että käsitti, miten hyvää hiirenkäytön harjoittelua Klondike, Yokon ja Free Cell tarjoavat. – Tarinan mukaan jotkut sihteeritädit yrittivät pitää tietokoneen hiirtä lattialla, koska siellähän ne  hiiret muutenkin vilistävät.

Käyttäjät ja tekijänoikeusjärjestöt eivät siis edelleenkään käsitä, että varsinkaan tietoverkon tultua eli vuoden 1994 jälkeen tietokone ei ole lintu eikä kala eikä auto eikä laiva, vaan tietokone. Sitä ei ole tarkoitettu tekijänoikeudellisesti suojatun musiikin ”varastamiseen”, vaan sillä voi tehdä kaikenlaisia hyödyllisiä ja luvallisia asioita. Aina kun ollaan menossa johonkin vähänkin pidemmälle, minun on katsottava reitti ja arvioitu ajoaika. Ei se niin helppoa ole! Onko Jyväskylään Päijänteen länsipuolta todella paljon pidempi ajo kuin itäpuolta? Tämä ei selviä kartasta ihan vähällä.

Tällä halusin sanoa, ettei tekijänoikeusjärjestöillä ole mitään esikoisoikeutta päättää ihmisten tietokoneista. Ja lisäksi ”luvattoman” aineiston säilöminen omaan koneeseen ei ole enää erikoisen viisasta eikä liioin välttämätöntä.