Laamanni

Nuorin veljeni Seppo, pohjalaisittain Kemppisen häjyynen poika (= nuorin), sai eilen tasavallan presidentin istunnossa laamannin arvonimen. Tämä on sopiva keino onnitella ja saattaa asia erinäisten tuttavien tietoon. Menemme huomenna Kaunialaan ottamaan kuvan erikoisuudesta. Arvonimi on harvinainen – luullakseni niitä on myönnetty itsenäisyyden aikana alle sata, ennen lähinnä eteville kihlakunnantuomareille – enkä ole kuullut, että sitä olisi ollut samanaikaisesti isällä ja pojalla.

Tuo arvonimi on monien mielestä huvittava mutta kallis huvi. Leimaveroa menee enemmän kuin professorin arvonimestä, toki vähemmän kuin vuorineuvoksen.

Myös lakimiehistä osa on sitä mieltä, että nämä arvonimet saisi poistaa vaikka kaikki. Viime vuosikymmenen alusta laamanneja on taas valtion leivissä käräjäoikeuksissa ja hovioikeuksissa. Laamanninoikeudet lakkautettiin 1868. Itse nimike esiintyi Suomessakin jo 1300-luvulla. Se on siis vanhempaa perua kuin erilaiset neuvokset. Sana on selvää ruotsia, laki-mies.

Arvonimistä on erotettava ammattinimikkeet ja kolmas lokero on tutkinnon tuomat nimikkeet, joihin ei liity työpaikkaa, sellaiset kuin oikeustieteen maisteri tai tohtori. Tutkinnon nimike on kuin lyhenne muodollisesta pätevyydestä.

Professorit ovat kuulemma jotain mieltä siitä, että virkanimikkeen lisäksi professoria myönnetään myös arvonimenä, jonka saaminen ei muuten ole helppoa. Ja sitten on erikseen taiteilijaprofessorit.

Luulen kuulleeni laamanni-sanan ennen kuin tämä uusi laamanni oli syntynyt. Meillä on ikäeroa alun kuudetta vuotta, mutta siinä oli kaksi veljeä välissä.

Lauri Pohjanpään eläinrunot on armeliaasti unohdettu. Pelkään että olen jopa lausunut jossain koulun juhlassa runon ”Käräjillä”, josta opin mielestäni edelleen ajankohtaisen iskulauseen ”koko oikeus pitäisi piestä”. Sanoi nimittäin karhu laamannille käsitettyään häviävänsä oikeusjutun ketulle, jonka kunniaa karhu oli tullut ”leikanneeksi”.

”Ovi aukes: pöllö-laamanni näkyi tuomaripöydän takaa, lakikirjat ja kynttilät edessään. Mies muuten viisas ja vakaa, sadesäällä vaan kovin kärttyisä, kun vaivas se vanha leini…”

Sama runo vaikutti myös käsitykseeni isäni, veljeni, ja herra paratkoon vuoden alusta myös poikani harjoittamaan advokaatin ammattiin. ”Ja toiset portaissa tupakoi ja vuoroa vaiti vuotti, ja nurkan takana supattain joku advokaattiaan juotti.”

Olen selvillä siitä, että ”brännvinsadvokat” eli ”asianajaja”, joka ottaa palkkionsa virvokkeina, on kadonnutta kansanperinnettä. Sitä en tiedä, oletteko te selvillä siitä, että nämä murha- ja muissa rikosasioissa näkyvät asianajajat ja liikejuridiikkaan keskittyneet henkilöt, kuten puheena olevat sukulaiseni, tapaavat toisiaan harvoin.

En nauti Boreniuksen toimistosta etua enkä elinkorkoa enkä tiedä heidän nykyisistä toimistaan paljon, vaikka olin siellä aikoinani asianajajana. Sen tiedän, että toimisto täyttää näinä aikoina sata vuotta ja lienee kolmanneksi tai neljänneksi vanhin maassa ja yksi suurimpia (ja kalleimpia). Dittis taitaa olla vanhin (Dittmar & Indrenius).

Arvonimen saaja voi olla tyytyväinen samalla tavalla kuin kunniamerkillä muistettu. Molemmat edellyttävät tietääkseni sitä, ettei saaja ole poliisin kirjoissa. Arvonimilautakunta haluaa myös oman ammattikunnan ilmoituksen, ettei hakijaa vastaan ole ilmennyt mitään ihmeempää.

Kun eläkeikä on käsillä tai lähellä, arvot, asemat, merkit, tunnustukset, palkinnot ja jopa rahat alkavat muuttua merkillisen mielenkiinnottomiksi. Jos on sellainen tunne, ettei tarvitse kollegojen, tuttavien ja kylänmiesten edessä hävetä silmiä päästään, on hyvä olla.

Tuo viimeinen taisi olla tunteenpurkaus. Pitänee ruveta käymään bingossa.