Eukkoa ikävä

Eilinen Suomi-brändin kehittämishanke haiskahtaa arvovaltaisuudestaan huolimatta humpuukilta. Kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen olen edelleen sitä mieltä, ettei oikeudellisella brändillä (tavaramerkki), kaupassa ja kauppatieteissä määritellyllä brändillä, johon sisältyy myös imago, tai yleiskielen sanalla ole tilastollisesti arvioitavaa yleisöä.

Tuomioistuimet ovat yleensä kieltäytyneet vastaanottamasta markkinatutkimuksia tai ainakin jättäneet yleisöhaastattelut huomiotta. Kun takavuosina riideltiin Adidaksen kolmesta raidasta, minusta – jutun esittelijänä – oli yhdentekevää, tunnistivatko satunnaisesti valitut henkilöt merkin. Jos riidellään uimahousuista, turha kysellä eskimoilta (tarkoitan siis inuiteja).

Amerikkalaisilla humpuukilääkkeillä oli sitkeästi huono maine. Ei ole vaikea löytää 1940-luvun sitaatteja, joissa esimerkiksi penisilliini leimattiin sellaiseksi. Taustalla oli 1800-luvun kukoistava liiketoiminta. Muun muassa vasta poraamalla esiin saatua raakaöljyä myytiin halukkaille brändillä ”snakeoil”, käärmeöljy, joka lupausten mukaan paransi sisäisesti nautittuna kaikki tunnetut ja tuntemattomat sairaudet.

Ennen sulfaa ensimmäinen todellinen läpimurtolääke oli Salvarsan, arsfenamidi, joka mullisti kulttuurihistorian. Se oli tehokas lääke syfilikseen eli kuppaan, lääkäripiireissä tuttavallisesti ”lues”. En mene tätä vannomaan varmaksi, mutta muistelen, että lääketehdas Bayer ja välillisesti emokartel,li IG Farben keräsivät tällä valmisteella suuren määrän rahaa; taloudellinen kivijalka oli sitten kyllä aspirin, joka isolla A-kirjaimella kirjoitettuna on tänäkin päivänä Bayerin brändi eli suojattu tavaramerkki – USA:ssa tuomioistuimet tulivat arvattavasta syystä toiseen tulokseen, joten ”an aspirin” on siellä mikä tahansa särkylääke.

Vihjeeksi viisaille: lääketehdas Bayerin toinen kaupallinen menestys oli tavaramerkki ”Heroin”…

Konsernin patentoitu menekkituote Zyklon B on myös kuuluisa, vaikka sillä oli vain yksi ostaja.

Historiaa selvittäessä on hyvin vaikea eläytyä siihen, mitä ihmiset eivät tienneet. Mikrobeja ei tunnettu, mutta sen sijaan asioita selvittäneet olivat tietävinään, että sairauksia levittivät miasmat, haitalliset huurut. Ajatus ei ollut kaukaa haettu, koska kaupungeissa käymälät tyhjennettiin hiukan miten sattui ja hautausmailla, jotka olivat keskellä kaupunkia, hautaussyvyys saattoi olla puoli metriä. Siihenkään ei ole vaikea eläytyä, millaista ilma oli kirkoissa, kun lattian alle hautaaminen oli tapana.

Siitä en ole saanut koskaan varmuutta, oliko väitetty ”jarru” eli asevelvollisten ruokaan väitteen mukaan sekoitettu bromivalmiste, totta vai kaupunkilegendaa. Ajattelin jo omana armeija-aikanani, että totta se ei voi olla, koska logistiikka olisi mahdoton. Mutta osa porukoista uskoi, että kersantit kylvivät kaurapuuroon erektion estävää ainetta.

”Eldanka-järven jään” laulajista tuskin monikaan käsittää säeparia ”on eukkoa ikävä, kun syö sitä vitamiiinipilleriä…”

Vitamiinit oli kaupallistettu 1939. Vitamiinin puutteen yhteys esimerkiksi keripukkiin, joka oli suuri tappajatauti, oli oivallettu kokeellisesti jo aikaisemmin, mutta pillerit tulivat käyttöön sodan kynnyksellä.

Itse muistan ihmetyksen ja ilon, kun joskus 1948-1949 kotona annettiin määräys syödä pala suklaata joka ilta. Se oli ihme. Sokeripalan näpistämisestäkin sai yleensä sormilleen ja nyt oikein käskettiin. Suklaan nimi oli muistini mukaan Jekovit. Se paljastui vitamiinivalmisteeksi. Saattoi siinä olla muutakin hyödyllistä.

Ehkä se oli kallista, koska pian jouduttiin popsimaan ikävän lilan värisiä hyytelömällejä, joiden nimeä en muista. Vasta omat lapseni saivat Multi-Tabsia, jota kai syödään edelleen.

Mutta tuo sotalaulu siis vihjaa, että vitamiinien hyödyllisyydestä oli puhuttu ja että Sotamies Suomalainen oli ymmärtänyt asian suoraviivaisesti. Kysymyksessä oli tuon ”jarrun” vastakohta eli jonkinlainen esi-Viagra. Sitä kun söi , tuli eukkoa ikävä. Tai naapurin eukkoa, tapauksesta ja olosuhteista riippuen.