Eräs diplomi-insinööri pani välit jäihin vuosikausiksi, kun vastasin hänen kysymykseensä:” Voi sellaisen päätöksen tehdä, mutta se on moitteenvarainen.” Hän kivahti: ”Kyllä minä moitteet kestän”, ja löi oven halki mennessään. Onneksi hän omisti sen oven.
Termi tarkoittaa oikeudessa esitettävää vaatimusta päätöksen tai vaikkapa kaupan julistamisesta pätemättömäksi ei siis tehottomaksi. ”Väitteenvarainen” on eri asia ja ”mitätön” vielä eri asia. Jos Päivi Räsänen kirjoittaa Timo Soinille sakkolapun, paperi on mitätön.
Arvostan edellä mainitsemiani henkilöitä, vaikka Räsänen on mielestäni kamala tyyppi ja Soini puolestaan ei ole toistaiseksi esittänyt mitään sellaista, mistä olisin samaa mieltä, eikä kovin paljon sellaista, mitä pitäisin edes totena.
Arvostus heijastaa sitä, että ajattelen kuten useat kommentin lähettäjät ja Churchill, että edustuksellinen parlamentaarinen demokratia on vähiten huono poliittinen järjestelmä. Kun järjestelmä on edustuksellinen, jonkun täytyy sitten edustaa. Itselläni minulla on ollut elämässäni yksi poliittinen luottamustoimi, Kirkkonummen historiatoimikunnan varajäsenenä 1970-luvulla, mutta hanke raukesi parin kokouksen jälkeen.
Suoran kansanvallan ihailijoille ehdotan antiikin Kreikan vaiheiden kertausta, esimerkiksi Plutarkhosta; kyvykkäät ajettiin maanpakoon tai kuolemaan. Tyrannian kannattajat eli ne, jotka suosivat termiä ”valistunut itsevaltius” (liikkeenjohdossa hyvin suosittu), eivät ole tietävinään, että tyrannia itseään hallitsi henkivartiokaarti.
En ole varma, oliko L. Berija todellisuudessa Stalin. Salaisen poliisin päälliköllä oli joka tapauksessa nopein valta. Berija sai sen kunnian, että hänet ammuttiin ensimmäisenä, kun Stalin oli kuollut. Toisaalta puna-armeijan puhdistukset 30-luvulla osoittivat, että Stalin tiesi, miltä suunnalta suurin vaara uhkasi.
Kuolemaan asti uskolliset kannattajat ovat kuolemaan asti uskollisia kenelle tahansa. Se on fundamentalismin rakennetta. Hitler käänsi yhdessä yössä kannattajikseen Röhmin ruskeapaidat, jotka osoittivat suosiotaan uudelle mestarilleen vielä teloittaviksi ilman tahtia marssiessaan.
En osaa sanoa, oliko Mikko Pohtola viehättävä ihminen. Risto Lindstedtin uusi kirja Suomen Kuvalehden päätoimittajasta ja monien turhien yhdistysten tarpeettomasta puuhamiehestä on melkein lyyrinen. Minun oli hiukan vaikea lukea sitä, koska puolet henkilöhakemiston luettelemista on tavalla tai toisella tuttuja, tavanomainen kulkue vaarallisia mielipuolia, psykopaatteja, kolmannen asteen narsisteja, tavallisia kansalaisia ja viehättäviä ihmisiä.
En ole varma, onko se kirjoittajan vai kohteen kokemus, että elämä on kolkko paikka. Lindstedt sanoo, että Pohtola oli lehtimaailmassa ”tiedonsiirtäjä”. Jotkut sanoivat ”juoksupoika”. Itse sanoisin taistelulähetti – tuossa hengelle käyvässä toimessa hän ehti olla Äyräpäässä -44, ja se kai oli hänen kynnyskokemuksensa. Muistelen Pohtolan puhuneen – ainakin minulle – että Äyräpää – Vuosalmi oli nuorelle miehelle riittävä esimerkki liikkeenjohdosta. Taidon toteuttaminen edellyttää pohjatonta julmuutta ja kykyä tulla toimeen suuren luokan tunareiden kanssa. Outoa ettei Pohtolasta kuitenkaan tullut kommunistia, vaan Suomalaisen klubin kunniapuheenjohtaja.
Kertomus Suomen aikakauslehdistä 70- ja 80-luvulla on rivien välissä – suosittelen kirjaa siksi etenkin niille, joilla on kehittynyt hämäränäkö. Muut saavat tervetulleita muistutuksia. Lehtitalous on sellaista, että Yhtyneet Kuvalehdet tuli toimineeksi sekä Erno että Arto Paasilinnan laukaisualustana ja lanseeranneeksi Haavion ja Kuusen jälkeen kansan karttuisaan tietoisuuteen mm. Pentti Linkolan.
Itse mediaa edelleen kuukausipalkalla ihmettelevänä tiedän, että myös Kuvalehden artikkelit ja kuvat olivat taloudellisessa mielessä Otavan syväpainon mainostentäytettä. Silti on huimaa ajatella, miten uskollisesti Suomen herrat ja puoliherrat tilaavat lehteä. Näen nytkin harva se päivä Kaunialassa ja dementiaosastoilla, että melkein joka miehelle tulee oma Kuvalehti.
Hyvä että tulee tällaisia kirjoja. Itse muistan Pohtolaa hyvällä. Tehostettu pohjalaisuus käy voimilleni, siinä päätoimittaja Ilmari Turja meni paljon pidemmälle. Muistan miehet.
Berijan toimimisesta Stalinin sivupersoonana en ole itsekään varma. Sen sijaan Berijan sijainen, ammattirikollisten joukosta poimittu Jezhov väitti, että olisi saanut Marxinkin tunnustamaan työskennelleensä keisarin hyväksi, jos olisi päässyt tätä kuulustelemaan.
VastaaPoistaNykyinen Eho Moskvyin juontaja Jevgeni Kiseljov puolestaan totesi kesäkuussa 2007, ettei kukaan näyttänyt Venäjällä muistavan marsalkka Tuhatsevskin teloituksen 70-vuotispäivää. Marsalkka oli kansalaissodan punainen sankari, jota kukaan ei olisi tohtinut uhata. Hänelle oli kuitenkin toimitettu tieto, jonka mukaan Stalin itse oli toiminut ohranan kätyrinä punaisten joukossa ennen vallankumousta. Tuhatsevski oli jo valmistautunut pidättämään diktaattorin. Tämä puolestaan meni Isä Aurinkoisen korviin ja hän iski ensin. Todisteluketju kulkeutui Espanjan sisällissodassa taistelleen everstin välityksellä Yhdysvaltoihin. Dokumentteja on tietysti vaikea löytää, mutta mikäli asia on vedenpitävä, tehokasta liikkeenjohtoa tämä yhtä kaikki edusti.
Ad Omnia: - olette te, kommentoijat, kummaa porukkaa. Kirjoittaessani tuon lauseen puna-armeijan tahollta uhanneesta vaarasta ajattelin juuri Tuhatshevskia, joka lienee ollut yksi vuosisadan suurista lahjakkuuksista alallaan. Saivat etsiä aikansa ennen kuin löytyi toinen lahjakas, Zhukov. Voroshilov lienee ollut ammattimiehen katsannossa pelkkä univormuteline, lähes samaa luokkaa kuin Merezhkokvski.
VastaaPoistaMinulla on hämäräsokeus joten ei kannata yrittää lukea sitä kirjaa. Pohtolan tiedän kyllä pohjalaiseksi nimeksi.
VastaaPoistaOlen joskus lukenut Suomen kuvalehteä kylässä tai kirjastossa, ja se kyllä oikeasti jotenkin kylmää. Se on liberaali lehti, mutta siellä alla on juuri noiden sodankäyneiden viestinvastaanottajien ääni. Joitakin, ei kaikkia, se tietysti koskee. Pirstaloitumista tapahtuu tietysti lehdistössäkin.
Siinä panee surettamaan se, että rauhaa on eletty koko elinaikani, eikä sodankäynti ole vieläkään ohi. Tuntuu että ihmiset ovat aina välillä unohtaneet, mutta vain sillä tavalla että ovat siirtäneet sodan työpaikkakiusaamisiin ja muihin sellaisiin kahinoihin, joiden tarkoitus on vain tehdä elämästä toisilleen helvettiä.
Minusta kyllä aivan turhaa, ja sitä paitsi tuhlausta, kun tämä on kaikenlisäksi niin kauhean pieni maa ja pieni omanlaisensa kulttuurialue.
Tuli mietittyä kuinka moni päätoimittaja on kirjoittanut kirjan itsestään/työstään ja kuinka monesta päätoimittajasta on kirja kirjoitettu.
VastaaPoistaToinen ihmettelyni koskee päätoimittajien puhtoisuutta.
Naimisissa oleva homo. Pikkulapsista tykkäävä ja ulkomailla näitä hellivä. Kavalluksiin syyllistynyt. Pahoinpitelijä ja vaikka mitä.
Heistä ei lööpeissä juttuja näy.
Puhtaaksipesua, kuten Eljas Erkon osalta Manninen ja Salokangas tekivät, löytyy useasti.
Pohtola-jutussa Lindstedt sentään pysyi kurissa, mutta esimerkiksi parin viikon takaisesta Joensuu-haastiksesta ei saanut mitään tolkkua, kun se oli vain toimittajan itsensä epämääräistä tunteilua ja heijastelua haastateltavaan eli Lindstedtiä tyypillisimmillään.
VastaaPoistaSe on harmi, jos haluaisi lukea haastatellun näkemyksiä, joskus jopa ihan suoraan siteerattuina -- eikä aina piippu suussa järven rannassa norppaa tuijotellen ja vanhenemista ajatellen tulkittuna.
SK:n peruslukijoihin se epäilemättä uppoaa kerta toisensa jälkeen.
Kanavaa lukee kymmenentuhatta, Kuvalehteä satatuhatta, Seiskaa miljoona.
VastaaPoistaDemokratiassa enemmistö päättää. Seiskalaiset siis jyräävät meidät kanava- ja kuivislaiset. Tästä huolimatta kannatan demokratiaa.
Jos Päivi Räsänen kirjoittaa Timo Soinille sakkolapun, paperi on mitätön.
VastaaPoistaPaitsi jos Päivi Räsänen on yksityinen pysäköinninvalvoja ja Timo Soini autoilija.
Vaikka en ole herra enkä edes puolisellainen (olen jopa nainen), luen Suomen Kuvalehteä, koska täällä ei ilmesty muuta jokseenkin asiallista ja asiapitoista viikkolehteä - kielitaitoni rajoittuu valitettavasti Suomeen. Ydin on hyvä kertomaan toisenlaisia totuuksia, mutta ilmestyy valitettavan harvoin.
VastaaPoistaPuhdistukset kai olivat normaalia määräaikaista verenlaskemista, jota Stalin harrasti. Tuhatsevskin mustamaalaamisestahan on joskus syytetty Heydrichia. Tämä olisi laatinut tarkoituksella vuodetun "salaliiton", jossa puna-armeijan korkeinjohto otti yhteyttä länteen kommunismin kukistamiseksi.
VastaaPoistaKannattaa muuten katsoa Tuhatsevskin asemaa Siperiassa ennen kukistumista. Stalinin pelko saattoi olla oikeutettu. Toinen juttu on tietysti se, oliko Tuhatsevskilla vastavallankumouksellisia suunnitelmia.
Zukovin ja Tuhatsevskin vertailu on mielestäni vähän kuin vertailisi miekkaa ja hukaria. Zukovin sotataito oli laittaa riittävästi kamaa ja miehiä painopisteeseen ja olla sitten välittämättä tappioista. Toimivaa, muttei hirvittävän taitavaa.
Huomionarvoista mielestäni on myös se, että puna-armeijassa AKE oli ensimmäinen porras, missä sai soveltaa tai antaa käskyjä. Kaikki alemmat ainoastaan toimivat moodilla "Annettujen käskyjen ja määräysten järkähtämätöntä noudattamista ja täyttämistä."
Niin Zukovista ja toisesta maailmansodasta vielä.
VastaaPoistaPuna-armeijassahan oli tunnetusti tuplaorganisaatio, eli sotilaallinen johto ja poliittinen johto. Komissaarit olivat mukana vissiinkin komppaniatasolle saakka ja heillä oli (periaatteessa ja vaihdellen) yhtä suuri määräysvalta kuin sotilasjohtajilla.
Kun sota meni huonosti, komissaarien valta kasvoi ja kaikki käskyt piti aina hyväksyttää vastaavanarvoisella komissaarilla, jolla oli veto-oikeus. Kun Stalingrad meni niin kuin meni, sotilaat alkoivat saada löysää, kunnes keväällä 1945 komissaarien valta oli käytännössä olematon.
Sodan jälkeen Stalinin tärkeimpiä tehtäviä oli armeijan kurinpalautus. Onnistui melko hyvin, kun ensin ryöstely sallittiin ja sodan jälkeen siitä rankaistiin.
"Taidon toteuttaminen edellyttää pohjatonta julmuutta ja kykyä tulla toimeen suuren luokan tunareiden kanssa."
VastaaPoistaVerrattomasti sanottu. Onkohan ilmaus enmman Pohtolaa kuin Kemppista vaiko painvastoin?