Kuilu ja heiluri

Televisio on niin kuin sanomalehti. Peräkkäin voi panna mitä tahansa. Joskus syntyy tahattomia jännitteitä. Viimeksi viisaat johtajat kertoivat, miten rehellisesti he olivat ansainneet palkkana ja optiona huimaavia summia. Sen jälkeen kerrottiin asunnottomien ahdingosta ja mainittiin, että aivan heitteillä olevien joukossa on nopeasti kasvava määrä nuoria.

Eläkkeelle 60-vuotiaana jääneen liikkeenjohtajan mukavaan elämään varatun rahan tuotolla saisi kevyesti ratkaistua nuorten asumisongelman. Pääomiin ei tarvitsisi edes kajota.

Olen miettinyt – ja kysellyt tässä blogissa – miten nuo optiojohtajat kehtaavat katsoa ihmisiä silmiin. Vastaus alkaa hahmottua. He eivät koskaan tapaa ihmisiä, joten katsominen ei ole ongelma. Lisäksi he valehtelevat itselleen ja muille.

Liikkeenjohdon konsultti nimitti markkinataloudeksi nykyistä tilannetta, jossa yritykset on saatu uskomaan, että niiden on maksettava johtajille ”kilpailukykyinen palkka”, koska muuten nämä nostavat kytkintä. Tai eihän heidän autoissaan ole kytkintä. Ja monilla on autokuljettaja.

Osakkeenomistajat ovat alistuneet ilmiöön, jonka ainoa rehellinen nimi on palkkakartelli.

Televisiossa puhunut konsultti valehteli vielä, että myös työntekijä lähtee paremman palkan perään, jos tarjolla on. Niin vähän he tietävät, nuo kiiltäväkenkäiset ihmiset. Sata tuhatta ihmistä haluaa elää ja työskennellä samalla paikkakunnalla kuin isä ja vaarivainaa, sukulaiset ja tuttavat, siellä missä on puolison työpaikka, lasten koulu ja salaiset kalapaikat.

Lisäksi satun tuntemaan kymmeniä ihmisiä, jotka oikeasti haluavat olla opettajia tai poliiseja tai sairaanhoitajia – luettelo on pitkä. Osa heistä ansaitsisi paremmin myymällä eläkeläisille ylihintaan pölynimureita. Mutta eivät he myy.

Huonopalkkaisia, yliopistopohjaisia virkoja löytyy seurakunnista. Sieltä löytyy myös vastauksia. Rahaa makeampaa on saada sellainen kersantin tai pikkupäällikön homma, jossa on mahdollisuus juoksuttaa, kiusata ja häiritä toisia ihmisiä. Puhe on vallankäytöstä. Kirkon piirissä on käynnissä kilpailu vallasta, ja tuosta kilpailusta käytetään kaukaa haetun kuuloista koodinimeä ”homokeskustelu”.

Viimeksi eilen eräs kuuden ällän ylioppilas, lääkäri ja puoluejohtaja vakuutti televisiokameralle, että hän tarkoittaa pelkkää hyvää, ja sattuu myös tietämään, mikä on hyväksi toisille. Itsestä ei ole niin väliä.

En pidä täysijärkisenä ihmistä, jonka ”ylin auktoriteetti” on 1300 tai 2300 vuotta vanha aitoperäisyydeltään arveluttava kirja, olkoon tuon kirjan nimi Raamattu tai Koraani. Lisäisin samaan pinoon lakikirjan. Sitä noudattava tuomari noudattaa tyhjiä muotoja. Hänellä on piparkakkumuotit, mutta taikina puuttuu.  Viimeksi toissapäivänä saarnasin laillisuusperiaatetta. Saarnaan nytkin: lakikirjan muotin reunoja ei saa ylittää rikosasioissa, eivätkä ne ole vailla merkitystä riita-asioissa eivätkä hallinnossa, mutta lain hapattaa oikeus.

Mutta tuomarin (ja opettajan) on oltava Don Quijote, joka taistelee televisiossa ja lehdissä heiluvia tuulimyllyjä ja heidän lepattavia solmioitaan vastaan. Hänellä on oltava, kuten Don Quijotella, oma yksityinen harhaluulonsa. Onnellisessa tapauksessa sen nimi on ”oikeudenmukaisuus”.

Skeptikot sanovat, ettei Jumalaa eikä oikeudenmukaisuutta ole olemassa, ja varastavat taas.

Tuo mainitsemani Raamattu – olette varmaan kuulleet kirjasta – on ainakin minulle Viisauden Kirja, jossa on hyvin paljon pohtimisen arvoista ja toinen mokoma sellaista, joka vain kuvastaa eräiden resupekkojen järjettömiä arvailuja vuosituhansia sitten.

Muuan Raamatun teema, jonka ajankohtaistoimittaja saisi lukea markkinatalousmiehille vasten kasvoja, käsittelee köyhyyttä ja rikkautta. Kysykääpä itseltänne kumpaa joukkoa profeetat puolustivat ja muistelkaapa, mitä on sanottu niistä, jotka keräävät aarteita maan päälle.