Kaikkiruokaisuus

Disneyland

Kaikkiruokaiset suhtautuvat kielteisemmin snobismiin. Snobismi eli keikarointi on sitä, mihin media ja maksulliset luennoitsijat yrittivät meitä yllyttää. Meille opetetaan jokin toisarvoinen taito, esimerkiksi seitsemän kertotaulu, ja sen jälkeen neuvotaan osoittamaan vastaantulijoille ylemmyyttä loistavan sivistyksen, jalon syntyperän, erehtymättömän maun ynnä muiden kuviteltujen ominaisuuksien johdosta.

Tekstillinen snobismi, sellainen kuin minun tai Matti Klingen, tarjoaa avarat saalistusmaat. Monilla kunnon ihmisillä rupeaa pönttö pörisemään ja kuusisylinteristen sanojen käyttämisestä. Itse kirjoitan mielelläni ”kuten kaikki tietävät”, jos puhe on esimerkiksi Balduksen ja Bartoluksen painotuseroista eräiden pandektien tulkinnassa.

Mirja Liikkanen on toimittanut niteen ”Suomalainen vapaa-aika. Arjen ilot ja valinnat” (Gaudeamus 2009). Eräässä artikkelissa pohdintaan musiikillista kaikkiruokaisuutta ja mainitaan, että monisietoiset ihmiset ronklaavat harvemmin myös ruuasta. Artikkelissa on, kuten kaikki tietävät, kysymys Pierre Bourdieaun 70-luvulla esittämien distinktioiden käyttökelpoisuudesta tämän hetken Suomessa.

Ranskassa ”kulttuurinen pääoma” näkyi heti siitä, miten ihminen puhui, mitä hän luki, mitä hän söi, mitä hän piti päällään ja minkä kokoisia katukiviä hän heitteli näyteikkunoihin. Kulttuurisen ja rahallisen pääoman ristiin taulukointi oli mainio metku. Ne eivät millään muotoa vastanneet toisiaan.

Mikä mahtaa olla tilanne tätä nykyä, sitä en tiedä. Ainakaan herrasväen tutkiminen ei vaikuta polttavan ajankohtaiselta.

Hahmottelin tätä nelikenttää joskus ennen Suomeen. Kyllä sillä on vaikutus, lukeeko junassa MikroBittiä vai Kanavaa, onko kädessä Valitut Palat vai Tieteessä tapahtuu. Puhe ei tietenkään ole siitä, miten asiat ovat, vaan miltä ne näyttävät. Silloin, siis ennen, tämä jäi sormiharjoitukseksi. Olimme yhtä kellokäyrää koko kansa. Mutta aika on muuttunut.

Joskus tekee nyt mieli sanoa kuulijoille: meillä on se ero, että olemme kaikki olleet nuoria, mutta vain minä olen vanha. Tiedän jotain sekä nuoruudesta että  vanhuudesta.

Kiinnostuneesti ja myönteisesti konserttimusiikkiin, jopa nykymusiikkiin suhtautuvat, ilmoittivat Tilastokeskukselle suosivansa myös rokkia ja niin sanottua kevyttä musiikkia. Rokin, popin tai iskelmän ykkössuosikikseen nimenneet eivät neljänneksikään kuuntele klassista.

Niteen kirjoittajat eivät hirviä sanoa asiaa ulos, mutta hyvin todennäköisesti maailman sivistyneimpiä ihmisiä ovat suomalaiset naispuoliset hammaslääkärit, sellaiset jotka ovat selvästi yli 50-vuotiaita. Hyvänä kakkosena tulevat suomalaiset mummot, jotka saapuvat oopperajuhlille, näyttelyihin ja museoihin bussilasteittain. Jäin vähän miettimään, kun nyt kuollut historian opettajani saadun tiedon mukaan veti kulttuurimatkoja Pariisiin vielä 85-vuotiaana. Hän oli hyvin moderni ihminen, syntynyt noin 1900. Matkat mahtoivat olla mielenkiintoisia.

Tätä nykyä esimerkiksi professorin virkanimike ei millään muotoa takaa, että asianomainen tietäisi, kumpi oli kuuluisampi kirjailija, Mozart vai Picasso. Merkittävä omaisuus ja merkilliset tulot eivät nekään kerro paljon mitään asianomaisen maailmankuvasta. Liituraitamiehiä näkee Niittykummun Mäkkärissä mutta ei Kirkkonummen Teboililla.

Matrikkeleihin ja henkilöhakemistoihin liitettiin ennen tieto harrasteista. Se on tainnut jäädä nykyisin vähälle. Olen muistavinani, että valokuvien ottamista pidettiin pellen touhuna, joka oli kuitenkin sallittu arkkitehtiylioppilaille, ehdolla että kamera oli Rolleiflex. ”Musiikki” matrikkelimerkintänä hyväksyttiin vain jos oli YL:n, YS:n tai polyteknikkojen vastaavien musiikkiyhteenliittymien pitkäaikainen jäsen.

Luulisin että tässä on muutos. Hienon musiikin kuunteleminen ei ole enää hienoa. Runous, varsinkin vierailla kielillä luettuna, on tosi hienoa, mutta todellisuudessa se ei kiinnosta ketään. Urheilu, varsinkin potkupalloilu on asiallinen mielenkiinnon kohde, mutta hiihto ja yleisurheilu ovat menettäneet maineensa. Yksi korkean kulttuurisen pääoman osanen on jäljellä: avoin ja peittelemätön halu kehittää itseään, esimerkiksi kartuttamalla tietojaan. Amatööri astui historiaan 1700-luvulla eikä ole onneksi poistunut. Amatöörin iskulause on Tiedettä tieteen vuoksi! Tai tietoa.