Hanki ja jää

 Paasikivi sanoi kansleri Hjeltille jo vuoden 1917 puolella: hanki tänne saksalaisia. Mannerheim tiesi kuultuaan asiasta 1918, että mihin saksalainen tulee, sinne se jää.

Meill’ on hanki ja jää… pelätkää!

Markku Kuisma on ylivoimaisesti Suomen etevin kirjoittaja historiatieteen alalla. Olen ylistänyt pari hänen kirjaansa taivaisiin tässä blogissa, mutta ovatpa muutkin. Olen kerrannut, että joka haluaa luotettavaa tietoa Suomesta, Suomen politiikasta ja esimerkiksi sodista, lukekoon Kuisman päätoimittajana kokoaman Suomen metsäteollisuuden historian. Ensimmäinen vankka nide, 1620 – 1920 on Kuisman kirjoittama. Viimeinen osa on puhuvasti nimeltään ”Kriisi ja kumous”. KOP:n historia eli pankkikriisin ruumiinavaus sai nipun palkintoja.

Uusi kirja on nimeltään ”Sodasta syntynyt. Itsenäisen Suomen synty Sarajevon laukauksista Tarton rauhaan 1914 – 1920”. Teksti perustuu kirjoittajan aikaisemmin tekemään tutkimukseen ja nojautuu luonnollisesti lujasti aihepiiristä kirjoitettuun, jota on todella paljon.

Minulle professori Juhani Paasivirran kirjat olivat aikojen alussa elämys. Hänen jälkeensä moni muukin kirjoittaja on astunut määrätietoisesti täysijärkisten leiriin.

Nyt Kuisman kirjasta on syytä mekastaa näkökulman valinnan vuoksi. Kirjan nimestä ja kustantajasta (WSOY) voisi päätellä, että kysymyksessä on kertauskurssi jatkoluokille. Vaan ei ole.

Takakannessa sanotaan häveliäästi: ”Erityisesti yritys- ja talouselämän johtajista avautuu puolia, jotka ovat monelle tuntemattomia.”

Tämä tarkoittaa, että nyt viimein pankkien ja etenkin paperi- ja metalliteollisuuden osuus Kansalaissotaan on nostettu esiin ja suhteutettu maailmanpolitiikan tapahtumiin. Oma sotamme, jonka nimestäkin jaksettiin riidellä niin kauan – se kun oli myös vapaussota ja kansalaissota – oli luonnollisesti ensimmäisen maailmansodan episodi, jossa Suomelle oli käydä kuin jätkämiehen kalakukolle: olimme joutua syödyiksi.

Suomen veljellisen avunpyynnön saksalta olivat keksineet itse keisari Wilhelm ja hyvin tunnetut sotapäälliköt Hindenburg ja Ludendorff. Tilattu apu auttoi naamioimaan sotaretken ”humanitaariseksi”. Kauhaa kyllä sitä se osittain olikin, koska valkoisen Suomen, mukaan luettuna pankkien ja teollisuuden, kosto oli kauhea.

Kuisma toteaa myös suorin sanoin selvän totuuden. Punakapinan nopea kukistuminen johtui keskeisesti siitä, ettei Lenin antanut lupaamaansa aseapua (yhtä junalastia enempää) ja että huligaaniaines nousi punakaartissa määräävään asemaan. Sanomme siis, että Suomen entisellä työväenluokalla (sitä ei taida olla enää olemassa) ei ole aihetta muistella sotaansa muussa hengessä kuin syvän häpeän tuntein. Luulen että Hannu Salama on tästä eri mieltä, mutta varma en ole.

Osa punajohtajista oli gangstereita ja terroristeja, ja kaiken lisäksi toimissaan taitamattomia. Kuten gangstereilla on tapana, he lähtivät livohkaan ja ryhtyivät Pietarissa riitelemään ja ammuskelemaan toisiaan. Kymmenet tuhannet viileästi ajatellen jokseenkin viattomat ihmiset, jotka olivat tietoisesti tai ajattelemattomuuttaan seuranneet heitä, maksoivat hengellään. Nykyisin käytetty luku on noin 25 000.

Suomen taloushistorian kannalta erittäin tärkeä on Kuisman selvitys, jonka mukaan monet kuningasseikkailun aikana, sodan pakotuksesta luodut ratkaisut jäivät pitkäikäisiksi. Sellaisia olivat metsäteollisuuden kartellit.

Kirjoitan tästä merkittävästä teoksesta pian uudelleen. Sain sen postin kuljettamana perjantaina, joten luettua on sulateltava. Ihmettelin että kustantaja lähettää minulle kirjan. Ja ilmaiseksi! Olisiko joku huomannut, että kirjoitan kirjoista ja lukijoita on brutto, views + visits, 90 000 kuukaudessa. Soininvaara näyttää blogissaan tavoittelevan tuota lukumäärää. En edelleenkään tiedä, miten se lasketaan. Omassa blogissani näkyvän Site Meterin kiivas kierto saattaa merkitä jotain.