Matti Yrjänä Joensuun uuden kirjan ilmestymiseen suhtautuu aivan toisin. Tämä nimi on ”Harjunpää ja rautahuone”. Kun lukijoille on kuitenkin selvää, että hypin aivan tahallani oikeiden kriitikkojen nenille kirjoittamalla heti, käytyäni ostamassa kirjan kaupasta selvällä rahalla, lainaan arvostelijoiden kieltä sanomalla, että Joensuun romaani on aina tapaus.
Nytkin varoituksen sana on tarpeen.
Sekä aihe että kirjan rakenne ja oikeastaan kielikin ovat sellaista, että kehottaisin perehtymään itse ennen sen hankkimista esimerkiksi pahaa aavistamattomalle isälle. Eikös isänpäiväkin ole tulossa?
Joensuu on nimittäin jo monessa aikaisemmassa kirjassaan osoittanut tehneensä ratkaisuja, joista ei ehkä pääse perääntymään. Hänen romaaninsa ovat ”vaikeita” eli ne eivät päästä lukijaa helpolla. Juuri siksi löytyy täyskieltäytyjiä, jotka suosivat jotain ystävällisempää. Tarjontaahan on.
Olen viime aikoina ottanut sanoakseni niille lukuisille, jotka eivät ilmotuksensa mukaan lue dekkareita:”Dekkareita ei ole olemassa.”
Kirjallisuuden lajit ovat joskus tarpeellisia, joskus eivät. Paras tuntemani dekkari on Dostojevskin ”Karamazovin veljekset”. ”Rikos ja rangaistus” on hyvä, mutta hiukan sekava. Eli jos dekkarin muka määrittelee henkirikos ja syyllisen selville saaminen...
Itse asiassa paras tuntemani dekkari on Matteuksen evankeliumi, jonka loppuratkaisuun ei kyennyt edes Agatha Christie. Murha oli tapahtunut, syyllisestä ei ollut selvyyttä, mutta ruumis katosi!
Olen aina ihmetellyt, mihin hyvät ystäväni ateistit ovat hukanneet lukutaitonsa. Monilla on tapana perustella vetäytymistään kristinuskosta toteamalla, että sen nimissä, vieläpä sen pyhässä kirjassa, esitetään epäuskottavia tosiasiaväitteitä.
Sana ”kirjallisuus” tarkoittaa epäuskottavia tosiasiaväitteitä. Uskottavia lausumia tapahtuneesta tapaa mm. poliisitutkintapöytäkirjoista, luotettavia havaintoja ruumiinavauspöytäkirjasta jne.
Joensuun romaanien erikoinen kunnia on esikuvien puuttuminen. Ainakaan minun mieleeni ei tule ketään, johon verrata. Ehkä James Ellroy, mutta hän on hullu ja Joensuu ei ole, neuroottinen vain. Ja Ellroy on pahuuden pauloissa toisella tavalla kuin Joensuu. Edellisen perusasenne on lopultakin paljastavan saarnamiehen asenne. Maailman koko kammottavuus revitään esiin. Joensuun kuvaama pahuus, joka ei totisesti ole kesyä, herättää kirjoittajassa ja hänen päähenkilössään... epätoivoa.
Taiteen kosketus eli tuonpuoleisuus tuntuu siinä, että epätoivo ei tartu lukijaan. Kirjoittajasta en tiedä. Toivottavasti hän ei haudo vetäytymistä. Tämä kätkytkuoleman ja pienenpienen vauvan kuljettamisesta alkava, painajaismaiseen psykoosien maailmaan siirtyvä romaani on jollain erikoisella tavalla Joensuun esikoisteoksen pari. Sen nimi oli ”Väkivallan virkamies”. Jos siinä tuli näkymiin merkillinen yhdistelmä täsmällistä ja asiantuntevaa kerrontaa tapahtumien sisältä – ulkopuolisena.
Joensuun romaanihenkilö Harjunpää on eksistentiaalinen ulkopuolinen ja siten äärimmäisen kaukana esimerkiksi maailman valloittaneen ruotsalaisdekkarin tapahtumia ohjailevista, esimiesten vainoamista, ajoittain itsesäälissä rypevistä poliisimiehistä aina Martin Beckistä Kurt Wallanderiin. Joensuu ei halua parantaa maailmaa, koska hänen maailmansa ei ole parannettavissa.
Siten Joensuun vastinpari Suomen kirjallisuudessa on ennen kaikkea Antti Hyry. En tiedä, onko hän lukenut Hyryä. Luullakseni on, mutta ei sillä ole väliä.
Lyhyesti: Finlandia-palkinto tälle miehelle. Otsikosta: kävin kokeilemassa. En ollut tiennyt murhapaikkatutkijan keinoa. Löysin omat sandaalin jälkeni tämän kirjoituspöydän alta laskemalla ledi-taskulampun lattialle ja kurkistamalla. (Ja minä kun luulin imuroineeni hyvin!) Samalla löysin ovelasti johtojen sekaan piiloutuneen kynän. Ja jotkut eivät uskoa merkkeihin eivätkä enteisiin!
Karamazov on minunkin dekkarisuosikkini. Ja kirjan ehdottomasti sympaattisin henkilö on isukki-Karamazov.
VastaaPoistaRikoksessa ja rangaistuksessa kaikki on turhan ilmeistä.
"Sotakamreeri"
Itse ehdin vasta kolmanneksen lukea, kun oli töitä ja unentarvetta. Kohta taas jatkan.
VastaaPoistaMutta alku teki vaikutuksen kireän masentavalla tunnelmalla - muuten yllättävän samanlainen kohtaus kuin Pahan papin aloittava, se missä transvestiitti meinaa hypätä parvekkeelta, ruumistoukkia on lattia täynnä ja komerosta kuuluu ison koiran ääniä.
En minäkään ole nähnyt Joensuun viimeisintä. Haluan ensin lukea arvioita siitä, esim jostakin blogista, ja sitten lähestyä sitä kuin rantakäärmeenä, joka nostaa päänsä aalloista, tuijottaa linnun poikuetta ja valmistautuu sureen sulattamistehtävään. Oliko tämä kauhea vertaus?
VastaaPoistaUlkomaalaiset ystäväni eräänä päivänä ulkomailla halusivat ilahduttaa minua, ja tarjosivat yhteisen aterian aluksi öljyssä keitettyjä pikkulintuja koivet pystyssä. Pääsin nauttimaan niistä kaksi kertaa, ensin koivun oksalla laulamassa, ja sitten kitalakeani kutittamassa.
Joensuun aiemmissa kirjoissa, se on: niissä jotka olen lukenut, on tyypillisesti ollut raju prefácio: sisääntulo; vaikka poliisi etsii äkkiorpoutuneita pikkulapsia, ja löytää heidät poliisin tietämästä paikasta, sieltä mistä pelästyneet pikkulapset löydetään. Eräässä takakannessa kirjailija itsekin näytti lähinnä pelästyneeltä.
Kaikkea ei sovi lukeaa, paitsi iltapäivälehdestä. Kaikki kirjat eivät sovi jokaisen kesämökin kuistille. Sopiwaisuus sen määrää, jos siitä on tajua. Joka lukijalla sitä ei ole, rahvaalla varsinkaan. Sen p. on niin lähellä maanpintaa.
Luin peräperää kolme = 3 toisen kotimaisen kirjoittajan kirjaa. Hänen sukunimensä alkaa H:lla, mutta ei ole Hartikainen.
Näistä kirjoittajista voi löytää peloittavan linkin kauhistuttavaan arkitodellisuuteen,se on tarinaan, joka näyttää ja haisee oikealta.
Se, joka haluaa käydä ”fiksusta”, eikä välitä hyvästä maineesta, voi sanoa, että luokkayhteiskunta tursuaa joskus julki kuin paha uni. Jos olisin lukenut useampia hard boiled-dekkareita saattaisin lähesmelkein epäillä, että niissä on jotakin yhteiskuntakritiikkiä.
Minusta, jos kirjalla ei ole edes linkkiä todellisuuteen, sitä ei kannata lukea. Näitä M.Y. Joensuun ”fiktiivisiä raportteja” suosittelen. assig allekirjannut.
Ilmeisesti pitää käydä kirjakaupassa.Ei ollut tullut vieläkään kirjastoon.
VastaaPoistaKun provosoidaan niin pitää provosoitua.
VastaaPoista"Eli jos dekkarin muka määrittelee henkirikos ja syyllisen selville saaminen..."
Sinisenkin voi määritellä punaiseksi, mutta ei se mitään muuta. Genret määrittyvät kliseidensä ja konventioidensa mukaan. Näitä voi olla myös tunnelma ja asetelma. Osaa saa rikkoa ja se uudistaa genreä. Jos kaikkia tai edes useimpia rikkoo, ei kuulu genreen. Dekkarikirjallisuus lienee aika paljon muutakin kuin esitutkintapöytäkirja.
"Monilla on tapana perustella vetäytymistään kristinuskosta toteamalla, että sen nimissä, vieläpä sen pyhässä kirjassa, esitetään epäuskottavia tosiasiaväitteitä.
Sana ”kirjallisuus” tarkoittaa epäuskottavia tosiasiaväitteitä."
On suuri ero siinä, pitääkö näitä epäuskottavia tosiasiaväitteitä uskoa oikeasti vai leikisti ja odotetaanko lukijan pohjaavan elämänsä siihen ilman epäilystä.
Sitä paitsi Raamattu on surkeasti kirjoitettu. Puhelinluettelossakin on enemmän imua.
"paras tuntemani dekkari on Matteuksen evankeliumi,..ruumis katosi!"
VastaaPoistaHeh, hyvä veto, tämmöiset on blogien suola.
Ehkä joitain ateisteja ymmärtää paremmin, jos ajattelee että Star Warsien ja Matrixien loppuratkaisut kerrotaan heti 1. luokalla ja tylsäksi muuttunutta sarjaa pitää jankata 9 vuotta näillä spoileri-tunneilla..
MrrKAT
Kun haluaa elämäänsä hetkeksi jotakin järjestystä, lukee dekkarin (on niitä, jos niitä haluaa olevan). Jos on hyvin syönyt ja nukkunut ja elämä jonkinlaisessa järjestyksessä, voi lukea Elämän Kauheuksista. Mutta yleensä se on niin, että hyvin syöneenä ja nukkuneena haluaakin itselleen jonkun keskittymistä vaativan työn jossa saa/ haluaa olla osallinen; mieluummin kuin työn jossa kannatella koko maailman pahuutta tajuten pakollisen osallisuutensa siihen.
VastaaPoistaM-Y Joensuuta tarvitaan.
Ad Anonyymi: monet uskonnottomat ovat eri mieltä kanssasi Raamatun imusta - ellei siis tyhmästi puhuta koko 700 vuoden aikana syntyneestä teoksesta kokonaisuutena, mitä se ei ole.
VastaaPoistaKs. esim. Pasolini, Matteuksen evankeliumi.
Luin Rikoksen ja Rangaistuksen 80-luvulla. Tuolloin teoksen poliisi Porfiri Petrovitsh vaikutti tutulta, koska televisiosarjan Columbo käytti samaa menetelmää päästäkseen rikollisen pään sisälle. Nykyisin Kova Laki - Rikollinen mieli -sarjassa Vincent D'Onofrion näyttelemä hahmo ratkoo rikoksia samalla psykologisella menetelmällä.
VastaaPoistaHarjunpää-kirjoista luovuin aikanaan, koska ne olivat liian realistisia ja siksi vaikeita.
Harjunpää eduskuntaan! Siellä on paljon polliiseja.
VastaaPoistaEri mieltä Raamatun imusta..?
VastaaPoistaKun turhantärkeitä pappeja pitää pönkittää ja tarkkaa tulkintaa tuottaa niin teksti on juuri sellaista, että kerrotaan sivukaupalla kuka polveutuu kenestäkin ja kauanko he elivät.
Luin tässä taannoin kirjan, siinä oli murhakuvaus, joka on siitä lähtien kaihertanut mieltäni. Myöhemmin sain kuulla että oli kyse kesken jääneestä kirjasta ja se kai osittain selittää asian.
VastaaPoistaNiin, siis… miksi Smerdjakov pyyhki paperinpainimen puhtaaksi ja laittoi sen paikoilleen? Hänhän halusi osoittaa että murhaaja, siis Mitja oli toiminut harkitsemattomasti, kuin äkkipikaisuuksissaan, jättäen rahojen päällyspaperin todisteeksi itseään vastaan. Miksi ei myös paperinpaininta, murha-asetta? Verinen paperinpainin surmatun vieressä olisi tehostanut vaikutelmaa: tässä uhri, tuossa ase, tuolla revitty käärinpaperi, murhan motivaatio. Näin lavastus olisi ollut täydellinen. Sillä eihän Smerdjakov tiennyt mitään survimesta; ja jollakin Mitjan täytyy surmata isänsä. Miksei siis tuo paperinpainin, jolla hänet on jo surmattu? Sehän olisi ollut täysin loogista.
Kyseessä on siis kirjailijan tekemä virhe. Erehdys. Hänen on ensin täytynyt miettiä kuinka Mitjan syyllisyys todistetaan ja vasta sen jälkeen kuinka surma varsinaisesti tapahtuu. Hän keksii survimen todistajineen Mitjan syyllisyyden vahvistamiseksi, mutta myös siksi, että jollakin hänen on lyötävä Grigoria. Ja häntä Mitjan on lyötävä sen vuoksi että saadaan aikaan veri, joka lopullisesti sinetöi Mitjan syyllisyyden. Ja kun on survin, ei tarvita paperinpaininta verisenä todisteeksi, sillä sehän olisi vääjäämättömästi osoittanut että Mitja on syytön. Sen vuoksi Smerdjakov toimii vastoin logiikkaa ja kuvaus Fedor Pavlovitsin surmasta ontuu.