Hyvä, Ruotsi!

Nyt kun olemme yksissä tuumin poistaneet kouluista pakkoruotsin ja odotamme luottavaisina täytäntöönpanotointa, palaan asiaan julistamalla suurta kiintymystäni Ruotsin kieleen ja kirjallisuuteen.

Otin selvittääkseni, olivatko Maj Sjöwall ja Per Wahlöö, joista jälkimmäinen on maannut mullan alla yli 30 vuotta, Ruotsin sensaatiomaisesti menestyvän jännityskirjallisuuden isoäiti ja –isä.

Kyllä olivat.

Hiukan miellyin, kun sekä kirjakaupassa että kirjastossa kuulin selkeästi suomalaissyntyiseltä taholta, että herra ei ole ainoa hölmö, asiakaskunnasta puheen ollen. S & W:n kymmenellä teoksella, joiden kaikkien kirjallisuuslajiksi ilmoitetaan nimiössä ”romaani rikoksesta” on laajanpuoleinen, palvonnassaan kiihkeä ihailijakunta.

Tieto: ne ”oikeat” Beck-elokuvat pyörivät parhaillaan TV 4:llä, kerran viikossa. Ryhtymättä asiaa sen suuremmin tutkimaan väitän, että kai kaikista kymmmenestä kirjasta tehtiin elokuva, joista eräät ovat erittäin huolellista työtä ja sisältävät sitä, mikä tehoaa muun muassa minuun, ajankuvaa.

Ymmärtääkseen Suomea nyt pitäisi tuntea Ruotsin historiaa. Suomessa ei juuri kukaan tunne eikä tiedä kansankodin tuhoisista suunnitteluvirheistä, jotka meillä toistettiin-.

Siellä mellakoitiin ja parannettiin maailmaa kiihkeästi reaaliaikaisesti. Kun S & W:n kirjat ilmestyivät kaikkien yllätykseksi tekijöiden alkuperäisen suunnitelman mukaisesti 1965 – 1975 eli yksi vuodessa, aikakauden tavaton hierarkia ja herranpelko limittyvät epämääräisesti poliittiseen potkiskeluun. Poliisin johto koostui selkärangattomista julkidemareista tai heidän hännystelijöistään. Poliitikot eivät ymmärtäneet kissan hännän vertaa yleisön tarpeista ja peloista eivätkä poliisin työstä.

Mutta näissä Beckeissä on kaikki sama kuin Mankellin Wallandereissa, vielä paremmin kirjoitettuna ja ennen kaikkea suppeammin sanottuna. Mukana on myös päähenkilön päättämättömyys ja vahva taipumus itsesääliin.

Ruotsin kommunistipuolue on ollut puoli vuosisataa merkityksetön ja nuorison haparointa äärivasemmalla oli jotain outoa maolaisuutta tai trotskilaisuutta. Moskovan palvonnassa Suomi oli ainoa ei-moskovalainen valtio maailmassa.

Kolmanneksi: mielestäni nämä uudet Beckit (Peter haber, Mikael Persbrandt, Stina Rautelin etc.) ovat varsin viihdyttävää katsottavaa, etenkin amerikkalaisten verrokkien vierellä. Niissä ei ole Sjöwallia ja Wahlöötä kuin muutama henkilön nimi. Kollberg puuttuu ja Gunvald Larsonista on tehty aivan toinen tyyppi. Viis siitä. Ainakin hienostoliike Anttila myy näitä ja vanhoja Wallandereita vitosella kappale loppuun.

Olen tullut siihen tulokseen, että näillä silmillä en viitsi askarrella DVD-soittimen ja ihan hyvän, iso television kanssa. Katson elokuvia tietokoneella. Näyttö on aika iso ja hyvä. Välttää, mainiosti.

Saapa muuten nähdä, onnistunko saamaan Voddlerin toimimaan täällä. En ole edes varma, vaatisiko se kaapeliyhteyden. Katsotaan. Idea ainakin on saman tyyppinen kuin Spotifyssä.

En usko, että kukaan oikein jaksaa enää lukea Donnerin ja Kihlmanin ajankuvia ja yhteiskunnan vastaisia kirjoituksia 60- ja 70-luvulta. Vai onko vapaaehtoisia? Tai Claes Andersonin totista proosaa. Henrik Tikkasen tulin lukeneeksi uudelleen, mutta ei se oikein ollut sen arvoista.

Tässä, lukijat, ero. Varsinkin yhteiskunnallisesti sitoutunut kirjallisuus kuolee saappaisiinsa muutamassa vuodessa. Sadut ja mielenkiintoisia ja huvittavia tyyppejä vilisevät ”romaanit rikoksesta” tyyppiä S & W ja etenkin Simenon, elävät ja voivat hyvin. Ongelmanratkaisudekkari (Christie jne.) ei kestä. Sellainen on kuin onkin ristisanatehtävä, joka kerran ratkaistuna unohtuu.