Sipilä ja Takamäki III

Vastattavaksi jää kysymys, miksi vatvoa laajasti aikuisten satuja? Miksi vatvoa lainkaan?

Kirjallisuus tietää etukäteen. Dostojevskista voi lukea Stalinin ja Trotskin. Kafka kuvaili juutalalisuuden kohtalon ja antoi hahmon vainon mielettömyydelle 15 vuotta ennen kuin se alkoi. Freud ymmärsin vain vähän sellaista, mitä Jane Austen, Flaubert ja Maupassant eivät olisi kirjoittaneet selkeästi ulos.

Proustin laaja romaani on saanut parnassolla sellaisen paikan, ettei sitä moni lue. Ensimmäinen täky tehoaa: ”Kadonnutta aikaa” etsimässä. Pitää kirja jollain myydä, vaikka se on kertomus kirjoittamisen nykyajasta eli ensimmäisestä maailmansodasta ja tulevaisuudesta eli toisesta suursodasta.

Proust oli sairas; suuri sota sivuutti hänet henkilönä, mutta kirjailijana hän selvitti sotien hengen: taistelua menneisyydestä. Se myydään tulevaisuutena.

Camus oli kylmän sodan kirjailija jo kauan ennen kylmän sodan blokkien muodostumista. Hän esitti kysymykset, jotka tulivat ajankohtaisiksi hänen kuolemansa jälkeen: mitä ihminen voi tehdä (kun maailmassa työnjako on selvä: suurimmat valtaryhmittymät esittävät suurimmat valheet – poikkeuksena ehkä Ranska, jossa julkinen valehteleminen on ollut elämäntapa niin kauan.

Olisiko perustetta luulla, että vain suurimmat kirjailijat käsittäisivät sen, mitä ajassa liikkuu?

Mielestäni ei ole. Kyllä Mikki Hiiri muistetaan. Todellisuuspakoinen viihde – Kulkurin valssi, Katariina ja Munkkiniemen kreivi – antaa viitteen siitä, mikä on se todellisuus, jota paetaan.

Meillä on nyt ollut käsissämme kansainvälinen terrori 20 vuotta. Sarajevon seudun tapahtumia sanotaan jostain syystä sodaksi, kun taas New Yorkin 9/11 hahmottuu monille rikollisuudeksi.

Ei sellaista rajaa ole olemassa.

Joka haluaa kertoa olennaisia asioita maailmastamme, tekee viisaasti kertomalla rikollisuudesta. Siitä osaa harjoittavat viranomaiset, osaa kansalaiset. Kokonaisuus on melkein kaikille hyödyksi. Siksipä on valtioita ja alueita, joissa rikollisuus on elinkeinona tärkeämpi kuin matkailu.

Murhajutuilla, kansainvälisillä salahankkeilla, kovan luokan keinottelulla ei ehkä ole sinänsä suurta merkitystä, mutta ne ovat oireita ja esimerkkejä.

Jarkko Sipilän ”Pääkallokaarti” on hiukan väkinäinen pahan voima, jota vastaan Sipilän kirjojen poliisit ponnistelevat. Kirjojen kaartissa on paljon epäuskottavaa. Kiihkeinkään viha esimerkiksi poliisia kohtaan ei tuo sama toimintakykyä, joka poliisin ja armeijan erikoisjoukoilla on.

Sipilä rakentaa oikeastaan yllättävästi hyviä kuvia kilpailevista organisaatioista. Rikoksista kilpailevat niiden tekijät, poliisit ja media. Rikostoimittaja näkee tämän yhteyden ja antaa runsaasti viitteitä siitä, miten pääsemättömissä iltapäivälehdet ja yöpoliisi ovat toisistaan.

Rikollisuuden muuttunut asema näkyy juuri lehdissä. Vain joitakin vuosia sitten ns. sensaatiolehdistö, tyyppiä Alibi, hallitsi kenttä. Nyt iltapäivälehdet eivät jätä kiviä kääntämättä rakentaessaan rikoksista ja onnettomuuksista romansseja eli kuvaamalla totta ja tapahtunutta viihteenä.

Lehtien ja tällaisten rikosromaanien ero on suuri. Lehti kykenee peittämään vaivattomasti omat ylilyöntinsä uusilla jutuilla. Kirjoissa on se vika, että niihin kirjoitettu pysyy. Juristi sanoisi, että kansien väliin painetun tekstin todistusarvo on toinen kuin selluloossajalosteiden eli päivälehtien, sille joka yrittää tosissaan tehdä diagnoosia kansakunnan pulssia tunnustelemalla.