Piika

Muistaakseni Donner sanoi kerran puheen käännyttyä hänen luonnevikaisuuteensa, että tämän kummempaa ei miehestä tule, kun on piikojen kasvattama.

Bergmanin ”Fannyn ja Alexanderin” maailmassa piikoja saatettiin jo puhutella kaupunkioloissa palvelijattariksi tai jopa kotiapulaisiksi. Harriet Anderson saattoi tehdä hienon elämäntyönsä upeimman roolin – kymmenisen minuuttia – häijyn piispan ilkeänä piikana, ja sitten oli tämä toinen, vaalea, ontuva, joka oli herrasisännän lihallisen mielenkiinnon kohde, ja hänkin jäi kerralla mieleen.

Jos piialle teki lapsen, kuten saattoi käydä, isän (makaajan) oli maksettava lapsen elatusta eli ruokkoa. Avioton lapsi oli häpeä äidille, taakka lapselle mutta pikkuasia isälle. Vaikka isyys olisi ollut selvä, varma ja myönnetty, lapsella ei ollut oikeutta aviolapsen rinnalle eikä hän esimerkiksi perinyt.

isäntäväen edustajan ei sopinut mennä naimisiin liioin kotiapulaisen kanssa. Kun haron muistiani, olen saavinani mieleeni muutaman tapauksen, joissa piiasta tuli emäntä tai kotiapulaisesta rouva. Ainakin jälkimmäinen aiheutti naureskelua, joka ei ollut hyvänsuopaa.

Ammatti ei ollut hiukkaakaan häpeällinen. Kysymyksessä vain oli räikeä luokkaero. Piika meni naimisiin rengin kanssa, ja he saivat paljon lapsia, jotka elivät onnettomina, ja saivat paljon lapsia, jotka elivät onnettomina...

Avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen, tuomioistuinkielellä au-lapsen, asema oikaistiin isyyslailla vasta 1.10.1976. Naisen ja sukupuolisten vähemmistöjen asemasta on kirjoitettu paljon, ja kansallisista vähemmistöistä myös. Äpäristä ei ole kirjoitettu.

En ole nähnyt mainintaa tämän lain vaikutuksesta avoliiton yleistymiseen. Tuskin mikään asia on levinnyt Suomessa niin nopeasti kaikkiin yhteiskunnan kerroksiin kuin yhdessä asuminen vihkimättä. Nähdäkseni juuri tuo isyyslaki teki avoliitosta yksityisasian.

Koeavioliitto eli kansatiteilijöiden ”yöjalassa käyminen” oli laajasti hyväksyttyä maatalousyhteiskunnassa. Kun toisessa vaakakupissa oli maaomaisuus, liittoa valmistelevan pari hedelmällisyys oli niin tärkeää, että ainakin meillä päin väitettiin lapsen määrävän häiden ajan.

Olen katsellut itselleni sopivaa hakotukkia, koska olen ikäni puolesta syytinkiläinen ja itse asiassa järjestelimme Savossa omistamamme loistohuvilan yhdelle lapsistani yhteisin sopimuksin.

Syytinki eli kiinteistöeläke oli tavallinen järjestely. Nuoripari sai talon ja vanhemmille saatettiin rakentaa erillinen syytinkimökki. Näkemieni kirjallisten sopimusten mukaan syytinkiläinen oli oikeutettu saamaan talosta karjantuotteiden lisäksi esimerkiksi ateriat talon pöydässä, säkin ruista, kapan perunoita, hyvää hurstia, kenkunakengät ja mikkelinpäiväksi pullon viinaa.

Nyt alkaa olla myöhäistä kysyä, mutta isovanhemmillani oli ”apulainen”, jonka tehtäväpiiriin kuuluivat lapset ja keittiö, koska emäntä itte seisoi kangaskaupassa tiskin takana. Luullakseni hän lähti muihin tehtäviin sodan aikana. Tätini kävivät katsomassa häntä vanhainkodissa loppuun eli 1990-luvulle asti.

Olen aikoinani tenttinyt jonkin lain, joka sälytti isäntäväelle palkollisen julkisoikeudellisen huoltovelvollisuuden enemmän kuin 40 vuotta työnteon jälkeen.

Kotiapulaisen ammatti murtui nopeasti. Minulla oli Helsingissä neljä tai viisi apulaista, koska vaimoni kävi töissä. Lapsia oli silloin kaksi. Apulaiset tulivat poikkeuksetta Sonkajärveltä ja olivat nuoria, epäluuloisia ja erittäin luotettavia ja oppivaisia. Kallion kerrostalossa oli kotiapulaisen huone.

Samainen Ingmar Bergman kuvaa Mansikkapaikassa vielä yhden tärkeän, melkein unohdetun suhteen – vanhalla professorilla on huusholleska, emännöitsijä. Kun professori nuoruuden muistoihin vaipuneena kysyy, eikö voitaisi kaikkien näiden vuosikymmenien jälkeen sinutella, huusholleska kieltäytyy kipakasti ja esittää yleispohjoismaisen syyn: ”Mitä siitä nyt ihmisetkin ajattelisivat!”