Paljonko maksaa yksi intellektuelli?

Ystäväni, joka kutsui minut virallisesti dosentiksi 5 vuotta ja 6 kuukautta sitten, on vihdoin nähnyt valkeuden. Asia ei tosin koske dosentuuria, vaan Prokofjevin pianomusiikkia. Sokolov teki vaikutuksen.

Kostoksi mainitsen hänelle Jean Echnenozin – virallisestikin Ranskan johtavia romaanikirjailijoita – ja hänen ohuen romaaninsa (ne ovat kaikki ohuita) ”Au Piano”. Konserttipianisti on viinan vallassa, sattuu saamaan puukon kurkkuunsa ja joutuu helvettiin, jota tuskin erottaa maailmastamme.

Sellaista sattuu.

Ystäväni lähetti linkin Le Monden artikkeliin 8.7. Ensin luulin, että siinä oli puhe Himasen Pekasta, mutta kyllä kirjoittajien kysymys oli toinen: johtuuko Ranskan intellektuellien vaikutusvallan nopea katoaminen pelkästään siitä, että he edustavat kulloisenkin maksajan mielipiteitä ja ovat täysin valmiita valehtelemaan rahasta.

Artrikkelissa mainittiin myös suuri huoli yhteiskunnallisesta statuksesta, jota pidetään yllä etenkin television välityksellä.

Kaiken kukkuraksi tulin epähuomiossa lukeneeksi Suomen Kuvalehteä, jossa Jörn Donner kirjoitti ikään kuin Sofi Oksasen tapauksesta. Todellisuudessa kirjoituksessa ei ollut päätä eikä häntää. WSOY:lle voi käydä samalla tavalla kuin Jörn Donner Productionsille (elokuvayhtiö) tai Kustavin Merimotellille (matkailuyritys). Uskottavuuden menetys voi tulla hyvin kalliiksi ja sitoa kädeet pitkäksi aikaa.

Vedän kuitenkin Donnerin ja Oksasen tähän esimerkkeinä intellektuelleista, jotka uskaltavata olla eri mieltä tai uskaltavat osoittaa, ettei heillä ole mitään varteen otettavaa mielipidettä. Donner kirjoitti kaksi erittäin hyvää dokumenttia (Berliinistä ja Tonavalta) ja eritäin hyvän kirjan isästään Kai Donnerista. Hänen kirjansa ja dokumenttinsa Ingmar Bergmanista ovat varmaan elokuvakirjallisuuden huippua.

Jotenkin vain tulevat mieleen Erno Paasilinna ja Paavo Haavikko. He olivat suuria intellektuelleja ja kiukkuisia ihmisiä, ja molemmilla oli tarve olla kuuntelematta järkipuhetta ja taito torjua tosiasiat.

Lukekaapa nyt Paasilinnan satiiri liioista merkonomeista tai Haavikon Mikkelin pankkivankidraamasta kirjoittama vaatimuksin oikeuskanslerin toimittamisesta valtakunnanoikeuteen.

Samaan intellektuellien ryhmään kuuluivat esimerkiksi V. A. Koskenniemi ja Olavi Paavolainen. Kuten Ranskassa myös meillä nimitystä käytetään usein kirjailijoista, ja se viittaa mm. haluun ottaa kantaa yleisiin asioihin. Näyttäisi esiintyvän myös akateemisia intellektuelleja. Silloin tarkoitetaan henkilöä, joka ei pysy lestissään. Ehkä ikätovereistani Matti Klinge, Heikki Ylikangas, Tarmo Kunnas ja Panu Rajala olisivat esimerkkejä. Heitä ei ainakaan voi sanoa haluttomiksi tuomaan julkisuudessa esiin kantojaan ja käsityksiään.

”Intellektuelli” ei mielestäni liity älykkyyteen. Luulen tietäväni joukon ihmisiä, joiden älykkyytenä jopa mitattu ominaisuus on aivan huima – paljon puhuttu ”älykkyyosamäärä” reippaasti yli 150:n. Edellä mainitut Donner ja Haavikko muuten ovat esimerkkejä tästä, vaikka oikeastaan ajattelen mielessäni eräitä sellaisia henkilöitä, joiden nimi ei ole yleisesti tunnettu.

”Intellektuelli” on henkilö, joka myy älyllisyyttään. Kaupankäyntiin myrkyllisesti suhtautunut Erno Paasilinna on esimerkki. Hänen tiedolliset valmiutensa eivät häikäisseet, analyysit olivat usein huteria ja kirjoittajana hän kehittyi hitaasti. Ennen kuin kirjoitin tämän, kävin katsomassa eräitä hänen varhaisia niteitään. Pysyn väitteessäni. Samalla toistan, että ihailen monia hänen tekstejään.

Entä ”päivystävä dosentti”?

Ehkä voisi puhua mediapedagogeista. Tarvitaan ihmisiä, jota vääntävät yleisölle rautalangasta erilaisia asioita. Se nyt vain on surullista, että nämä hanakat lausuntojen jakajat, joihin kai kuuluun itsekin, ovat niin usein huonoja tai maksettuja eli puolueellisia.