Konekirjoituksen puolesta

Voi sitä Pekkaa. Lauantain lehdessä Tarkka sanoi, ettei ptänyt ankaraa arvostelua Tommy Tabermanin romaanista 31 vuotta sitten virheenä.

En aio murehtia asiaa tässä; Helsingin Sanomat otti kokosivun jutullaan kantaa itseensä, katsoi Tabermanin kautta kuvaansa, eikä se ollut kaunis. En liioin kerro käsityksiä Tabermanin kirjojen enkä Tarkan kritiikkien laadusta. Jos mielipiteen ilmaisut ovat tarpeen, eivätköhän ne hoidu ilman minuakin.

Mutta jos Pekka olisi kysynyt lakimieheltä eli minulta, hän tuskin olisi mennut laukaisemaan tuollaista lausetta.

Kritiikki ei tavoittele totuutta, vaan todellisuutta.

Jos tähtäimessä on totuus, silloin on puhe kirjallisuudesta. Kirjallisuuden ja kirjallisuusarvostelujen erottaminen toisistaan ei tuota yleensä kenellekään vaikeuksia.

Jos arvostelija ei pidä 31 vuotta sitten julkaisemaansa virheenä, hän ei ehkä elinikäisen ammatinharjoittamaisen jälkeen kumminkaan tiedä, ellei sitten ole nyttemmin unohtanut, ettei kriitikon pidä olla oikeassa.

Jos joku liukas henkilö haluaa olla oikeassa, hänen on kaikin mokomin ryhdyttävä jalkapallotuomariksi. Olimme kai kaikki samaa mieltä mennä päivänä, että erotuomari on aina oikeassa, silloinkin kun hän on väärässä. Tämä ei koske yleisurheilua eikä kaikkia pelejä, mutta jalkapalloa se koskee.

Siinä olisi hieno ammatti! Juosta niin kuin pirulta riivattu lippu kainalossa tai pilli suussa milloin sinne, milloin tänne! Melkein kuin vanhan ajan junansuorittajat eli ensimmäisen tai toisen luokan ekspeditöörit. Tosin heillä oli punainen hattukin.

Jos kirjallisuutta tai musiikkia tai taidetta voisi arvostella ”oikein”, sitä ei kannattaisi luoda. Talon voi rakentaa oikein eli piirustusten ja yleisten ja erityisten määräysten mukaisesti, joista katso lähemmin rakennusalan seikkaperäisiä tietokantoja.

En pidä erityisesti Davidista, Michelangelosta enkä varsinkaan Canovasta kuvanveistäjistä, mutta Degas oli mielestäni suurenmoinen – ei tietenkään samaa luokkaa kuin ”Samotraken Niken” tuntematon veistäjä.

En kannata enkä harrasta kirjallisia arvoja. Omille lapsilleni olen aina neuvonut, että menisivät mieluummin keppana kainalossa kiskalle. Eivät ole uskoneet.

En esimerkiksi tiedä, onko kaikin puolin mainio, nyt pokkareina ilmestynyt ”Naistenetsivätoimisto No. 1” –sarja kirjallisesti arvokas. Ehkä se ei ole, mutta hirmuisen hauskaa luettavaa. (Kirjoitaja on skotti mutta Botswanassa syntynyt McCall Smith ja muuankin nide on nimeltään ”Kalaharin konekirjoituskoulu”.

Todellinen yllätys oli HBO:n televisosarja, josta näin lauantaina osan 2 ja katsoin kiireesti Arenasta ykkösosankin.

Kesän kohokohta!

Olen siis tältäkin osin tullut seniiliksi. Sarja vetoaa minuun tietyllä eksoottisuudella (aivan upeaa kuvaa) mutta ennen kaikkea lämmöllä ja huumorilla, joka ei ole päällekäyvän sarkastista. Se ei liioin ole millään tavalla siirtomaahengen saastuttama eli ei vähättele eikä ihannoi afrikkalaisia mutta näyttää ikään kuin sitli nostavan esiin jotain sellaista, joka kävisi meille esimerkistä.

Taberman, jonka tunsin äärimmäisen pintapuolisesti henkilönä ja kirjailijana tuskin lainkaan, oli muuten sellainen ihminen: en pannut merkille tarvetta sanoa mitään fiksua, vaan sitä vastoin avoimuutta, ystävällisyyttä ja hymyä, jotka kaikki vaikuttivat aidoilta, eivät opetelluilta. Ei olisi kelvannut kriitikoksi eikä intellektuelliksi