Esimerkki

Brittiläisen Peter Watsonin ”The Modern Mind” ihastutti minua suuresti. Se on 20.vuosisadan ”intellectual history”, mikä ei tarkoita oppihistoriaa, aatehistoriaa eikä kulttuurihistoriaa. Se on ainoa käsiini osunut kirja, jossa luonnontieteen ja yhteiskuntatieteiden sekä kirjallisuuden ja taiteen muutokset on yhdistetty toisiinsa mielenkiintoisesti.

Watsonin seuraava suuri kirja ”Ideas” on suurten ajatusten ja keksintöjen historia tulesta Freudiin. Useasta syystä siinä tuntee liikkuvansa tallatuilla teillä.

Hänen kolmas suuri kirjansa ilmestyi pari päivää sitten, ”The German Genius: Europe's Third Renaissance, the Second Scientific Revolution, and the Twentieth Century”.

Tuntuu hyvältä, että saksaa taitamattomille eli nykyisin melkein kaikille suomalaisille on tarjolla kertomus siitä, miten saksalaiset keksivät mm. yliopiston, lääketieteen, lainopin ja luonnontieteet. Sitä on turha kiistää, että ranskalaisista tai englantilaisista olisi ollut uhkaamaan heidän asemaansa tässä.

Ainakin Goethe vaikutti koko lukevaan maailmaan. Saksalainen (ja itävaltalainen) orkesterimusiikki oli noin 1770-1930 melkein sama asia kuin orkesterimusiikki. Saksalainen filosofia Kantista Heideggeriin vaikutti ratkaisevasti esimerkiksi Pohjoismaiden käsityksiin filosofiasta.

Vaikka emme enää lue alkuperäisteoksia, olemme joskus huvittavan tiukasti kiinni Kantissa ja Hegelissä.

Luin kerran henkilöstä, joka oli lukenut Kantia Ruotsin laivalla. Niinpä luin puhtaan ja teoreettisen järjen kritiikin kerran Tukholmaan mennessä ja sieltä palatessa. Valitettavasti arvelin senkin jälkeen – ja edelleen – että viisaampaa olisi lukea Kantia koskeva jakso sopivasta filosofian historiasta. Sellaisista ei ole puutetta. Niitä on suomeksikin.

Watsonin kirjan on saanut jo The New York Timesilta nyrpeän vastanoton. Iso asia sinänsä,että NYT arvosteli kirjan heti. Ihan arvattavaa, ettei lehti erityisemmin ihastunut. Sotia ja Hitleriä ei voi sivuuttaa saksalaisuudesta puhuttaessa, kuten Watson on tehnyt.

Itse kirjoitan tämän vain osoittaakseni sormella, että sivistyksestä (Bildung), koulutuksesta ja oppiarvoista niin innostuneet ja ylpeät saksalaiset olivat eilen puheeksi ottamani anti-intellektualismin edelläkävijöitä.

Ei sillä hyvä, ettei Saksassa vuonna 1900 tai 1914 tai 1932 juuri kukaan tiennyt Kantista muuta kuin sen, mitä lyseossa (Lyzeum – saksalainen keksintö) oli oppikirjaan painettu. Saksalainen olut- ja makkaraväki suhtautui avoimen vihamielisesti ”viisasteluun” ja olisi ilmaissut tuntonsa näkyvästi, jos olisi saanut.

Saksalainen auktoriteettiuskonto johtuu osittain tästä. Koulussa, armeijassa, kirkossa, työpaikoilla ja kodeissa oli heristettävä tai käytettävä nyrkkiä, koska maalais- ja työläiskulttuuri suhtautuivat vihamielisesti sanojen, kuvien, valojen ja äänten maailmaan. Jo ensimmäisen maailmansodan muistot ovat täynnä järkyttäviä yksityiskohtia tapauksista, joissa arvovalta tai arvoaste voittaa järjen.

Ja juuri tätä piirrettä käytti hyväkseen natsism. Olavi Paavolaisen sanoin ”aivoilla on ajateltu liikaa” – tämä oli saksalaisille käsitettävä ja tervetullut iskulause. Lisäksi se oli kaiku Herderistä ja Hegelistä: olemme maailman parhaita siksi, että olemme saksalaisia. Mitä sitä sen enempää miettimään!

Anti-intellektualismin kotimaaksi tuli kuitenkin Neuvostoliitto, jossa heikot ajattelijat, kuten Lenin ja (Buhariniin, Rykoviin ja moneen muuhun verrattuna) viheliäisen heikko Stalin muokkasivat saksalaisten päähänpistoista sellaisen keitoksen, että siitä riittää edelleen, vaikka Nliito on kuulemma kaatunut. Täytyy olla suomalainen ja ministeri, jotta voi vähätellä perivenäläisiä päähänpistoja, joista eilen uutisaihe oli elintarvikehygienia.

Mutta – ellemme välttämätä seiso jättiläisten harteilla, voimme ainakin nojata niihin. AI:n hengessä myönnämme, että on olemassa jättiläismäisiä kääpiöitä.