Lahjavihjeitä

Itse vien ylioppilaalle Pentti Virrankosken Suomen historian. Toinen, korjattu painos 2009, vähän yli tuhat sivua, SKS. Esimerkiksi Meinanderin uusi Suomen historia on hyvä, mutta peruskurssitasoa. En nyt yritä sijoittaa Virrankoskea kurssikirjallisuuteen – se on jo tehty.

Eräänlaisena hymähdyksenä näinä päivinä lehdissä ja verkossa julkaistuille monenkirjaville ja enimmäkseen vähimmän vaivan tietä kyhätyille suosituksille sanoisin, että tämän Suomen historian lukenut henkilö oikeasti tietää yhtä ja toista aiheesta, ja tieto on ajan tasalla. Kirjoittaja on ollut jo aika kauan eläkkeellä historian professuuristaan, mutta ei ole sammaloitunut.

Lahjavihjettäni viittauksineen, että sopisi ostaa samalla itselleen, perustelen myös sillä, että tämä kirja on ns. narratiivista historiaa eli luettavaksi kirjoitettu. Myös historiatieteessä oli vaihe, jolloin monet pitivät tutkimusta sitä parempana, mitä vaikeatajuisempi se oli. Väitöskirjan kirjoittajat kilpailivat kuivakiskoisuudessa. Tämän Virrankoski voittaa, suvereenisti.

Olen hiukan innostunut. Tämäkin kirja osoittaa, että myös meillä on mahdollista kirjoittaa samalla tavalla kuin Englannissa, jossa näitä oivallisia, siis nautittavia mutta tinkimättömiä teoksia ilmestyy useita joka vuosi.

Toinen vihje ylioppilaslahjaksi ei sovellu läheskään yhtä monille. Huomasin hiukan sattumalta hienostoliike Anttilassa, että vanha suosikkini vuodelta 1973 ”Maailma sodassa” on taas myynnissä DVD-levyinä, sangen huokeaan hintaan.

Tuota brittiläistä Thmaes-television sarjaa ei tarvitse vertailla muihin, koska se on nyt ensimmäinen rahalla, vaivalla ja huolella tuotettu dokumenttisarja, josta on itsestään tullut historiaa.

Kun ensimmäisen kansion levyllä 4 selvitetään sukellusveneiden ja saattueiden sotaa Atlantilla, lähtökohdat selvitetään heti ja oikein. Sitten tulee repliikki, jonka puhujan tunnistaa heti saksalaiseksi, suuramirali Karl Dönitz. Kohta tulee jakso, jossa kerrotaan, miltä kauppalaivojen torpedoiminen tuntui saksalaisesta. Kertojalla ei ole juurikaan aksenttia. Ernst Kretschmer, aselajinsa suurin sotasankari, teki pitkän uran Saksan liittotasavallan merivoimissa ja vielä Naton johtotehtävissä.

Molemmat herrat esiintyvät myös kuvassa eli heitä on haastateltu tätä ohjelmaa varten. Sarja on täynnä tällaisia rinnastuksia, jopa lyhyitä jaksoja yksittäisistä ilmataisteluista, joissa sekä englantilainen että saksalainen lentäjä puhuvat ja kertovat samasta asiasta. Yksi kertojista on Adolf Galland, Saksan ilmavoimien suuria menestyjiä. ”Sitten minä sanoin Hitlerille, että...” Ja perään saksalaista uutiskuvaa, jossa kertoja marssiin valtakunnankansliaan ja paiskaa jäykkäkäsitervehdyksen.

Koko sarjan kertojana on Lawrence Olivier, joka välttää kaikkia tehosteita. Hänen puheäännestään, yksimielisesti maailman parhaisiin luetusta, välittyy kauhu ja masennus, myös silloin, kun kuvassa Churchill hyppii innosta ja ylähuoneen lordit paiskovat peruukkejaan ilmaan.

Näin toisen maailmansodan historia on myös vuoden 1973 historia. Poliittiset mullistukset olivat ajaneet entiset viholliset Saksan ja Japanin entisten länsiliittouduneiden kanssa samaan leiriin. Haastatteluista kyllä kuulee, puolin ja toisin, ettei menneitä ole unohdettu. Ne on painettu pinnan alle.

Katsoja joutuu nyt, vuonna 2010, laskemaan mielessään, että nämä hahmot, jotka ohjaaja onnistuu näyttämään sotadokumentissa ihmisinä eikä sotilaina, olivat sarjaa tehtäessä aika nuoria, viisissäkymmenissä tai allekin.

Katsoin anoppini seurauksi uudestaan Åke Lindmanin viimeiseksi jääneen Ihantala-elokuvan, koska minun piti osoittaa kuvasta, että tuon ison kiven juuressä Pyöräkankaalla oli hänen miesvainajansa komentopaikka (JR 12). Elokuva on tunnetusti keskeneräinen – Lindman oli jo pahasti sairas, kun filmiä tehtiin, ja vaikka mukana oli asiansa osaavaa väkeä, filmistä puuttuu mm. ajatus. Siinä on hiukan draamaa ja hiukan dokumenttiä eikä oikein mitään välissä.

Olen hiukan pahoillani, että 1970-luvulla ei tullut kysymykseenkään tehdä omista sodistamme mitään vastaavaa. Oudostelen, ettei Paavo Rintalan keräämiä radiohaastatteluja ”Sotilaiden äänet” ole Ylen Arenassa. Kirjahan on aivan tavattoman hyvä (”Sodan ja rauhan äänet”).