9. kesäkuuta 2010

Kirja





Päädyimme eilen siihen, että kaikki kuvat valehtelevat. Eivät ne kysy, yhtä vähän kuin sanatkaan, Erno Paasilinnalta lupaa.Kuvan tehtävä on mahdoton, neliulotteisen tila-aika-avaruuden jäljitteleminen, ja yrityksistä huolimatta kukaan ei liene onnistunut valmistamaan havainnekuvaa edes matematiikassa tavallisista asioista, kuten 11,2-ulotteisesta avaruudesta tai Hilbertin avaruudesta, jossa ulottuvuuksia voi olla ääretön määrä. Kuten tunnettua, D. Hilbertin kuvailemassa Grand Hotelissa on numeroituvasti äärettömän monta huonetta, jolloin parillisella numerolla varustettuja huoneita on yhtä paljon kuin parittomalla, koska niiden mahtavuus on sama.

Vaihdoimme pari sanaa pysähtymisongelmasta ystävien kanssa, enkä raatsinut sanoa, että kirja on lukijalleen Turingin kone, joka pysähtyy annetulla syötteellä.

Kirja ei lopu koskaan, vaikka ihminen loppuu. Kirjan voi aloittaa alusta. Kirjan lukemisen voi keskeyttää.

Tämä koskee tietysti vain kirjaa, jossa on ääretön määrä sivuja, mutta sellaisia voi tilata kaukolainaan Baabelin kirjastosta. Numeroituvasti ääretön määrä sivuja on esimerkiksi kirjassa, johon on painettu kaikki luonnolliset luvut. On tosin aihetta epäillä, että lukija pitkästyisi jossain vaiheessa, jos saisi sellaisen kirjan käsiinsä.

Luettu ja unohdettu kirja on kuin osaksi raunioitunut, kohdittain hiekan peittämä labyrintti, johon on monta sisäänpääsyä mutta ei porttia ulos. Sisältä nähtynä sillä ei siis ole keskusta. Kun ei ole keskustaa, voi olla luottavainen. Silloin ei ole myöskään Minotaurusta. Sankari ei voi myöskään käyttää Ariadnen lankaa, koska se, mikä näytti ulkoa kivestä rakennetulta, onkin labyrintista nähtynä kudottu langasta.

Kreikkalaisille tämä oli selvä asia, luultavasti kreetalaisilta opittu. Teksti ja tekstiili ovat sama sana. Kuka käski opetalla lukemaan.

Kuuluisa kana ja muna –ongelma on selvästi myöhäinen, koska sofistit epäilmättä tunsivat kanan ja olivat syöneet munia. Mutta kumpi oli ensin, kirjoitus vai lukeminen?

Suomessa asuva kielitieteilijä ja erityisesti muinaiskirjoituksiin perehtynyt Harald Haarmann käsittelee uusimmassa kirjassaan kanssakäymistä esittävien esineiden kanssa (Interacting with Figurines).

Kilpikonnankuori ja kilpikonnankuori, johon on uurrettu merkkejä, ovat kovin erilaisia ilmiöitä. Jälkimmäistä käytettiin Kiinassa ennustamiseen, ja eräiden käsityisten mukaan nuo merkit ovat kirjoitusta.

Omasta kulttuuripiiristämme ainakin Tell Brakista on korjattu talteen savilaatat, joista toinen saattaa merkitä vuohta tai lukua kymmenen ja toinen kymmentä lammasta. Ne eivät ole kovin vanhoja, neljänneltä vuosituhannelta ennen ajanlaskumme alkua.

Kampakeramiikka ei luultavasti ole kirjoitusta eikä välttämättä liioin koristelua, vaan saven polttamiseen tarvittavien välineiden jälki. Jossain vaiheesa jotkut silti oppivat lukemaan itse tekemiään merkkejä samalla tavalla kuin figuriineja, säätä, kasveja ja eläimiä. Sen jälkeen emme ole lakanneet lukemasta.

Esseisti Charles Lamb kirjoitti suunnilleen:”Kun en kävele, luen. En halua istua ajattelemassa itse. Kirjat ajattelevat minussa.”

Ja tuo kielen ja kokemuksen labyrintti voi olla sukua argentiinalaiselle kirjailijalle, joka oli kovin kiinnostunut labyrinteista, ja myös Nietzschen ikuiselle paluulle, jolta G. Cantor selkeän matemaattisesti vei perustelut. Avaruudessa ei ole suunnattoman monia pisteitä, jotka väistämättä palaisivat, vaan äärettömän monta pistettä, ja ääretön jaettuna kahdella on ääretön.

Sellainen labyrintti, johon pääsee sisään – pyytämättä – on elämä. Ulospääsyä ei ole, sillä kuolemaa voi tuskin sanoa elämästä ulos löytämiseksi.

19 kommenttia:

  1. Raunioitunut kirja voi olla myös fragmentaarisesti säilynyt. Sitten tutkija täydentää tekstiä hakasulkujen sisällä parhaan tieteellisen tiedon mukaan. Mutta sitten täydellisempi kopio löytyykin...

    Näin kuulemma kävi mm. Pentti Aalto -vainaalle (vertailevan indoeurooppalaisen kielitieteen extraordinarius) erään sanskritrinkielisen palmunlehtikäsikirjoituksen kanssa. Nolompi juttu. (En nyt ole tilaisuudessa tarkentaa)

    Antiikin(kin) kirjallisuuden tuntijana blogisti muistanee myös, että tekstikriittisten editioitten joka sivun alareunassa on usein julmetun pitkä apparaatti. Sama juttu esim. UT:n Nestle-editioissa. Siinähän selvittelemistä fundamentalisteilla, mikä on loppujen lopuksi alkuperäinen teksti. Paitsi ettei ne ymmärrä koko ongelman olemassaoloa.

    VastaaPoista
  2. Luen kahta kirjaa: Elisabeth Kostovan Swan Thievesiä ja hyllystäni vanhaa Len Deightonin Mamistaa. Havaitsen, että ambitiöösi ja kaunokirjallinen Kostova on mielenkiintoisempi kuin hänen aikaisempi Historiantutkijansa, mutta Deightonin Mamista on mittaamattomasti moniulotteisempi ja haastavampi. Vaikka se pinnalta näyttää kepeältä seikkailuromaanilta.

    Kostova nimittäin osoittaa ja viisaa tarpeettomasti. Deighton taas kaivaa miinoituksia ja niille suojamiinoituksen, ja panee lukijan arvaamaan puolustuksen strategiaa. Deighton ei näytä, mitä hän itse ajattelee asioista vaan haastaa lukijan, jos sitä kiinnostaa.

    Tämä erottanee tulevan klassikon tulevasta aikanaan-luetusta. Toki tämä on totta vain mun ymmärrykseni kohdalta.

    VastaaPoista
  3. Lukematon joukko aasinsiltoja sen tuhanteen ja yhteen asiaan. Merkitsen ylös.

    On virottava tähän huomeneen ja oiustettava nostamaan reeskaverkkoja ettei päivä huku äärettömään määrään kuolleiden silmien anovaa tuijotusta pannulle pääsystä.

    Jo vain se saattaa killa sokkelissa potkiskella tutulle mökkiläiselle mollukka kuerki. On se ennenki tehny sitä.

    VastaaPoista
  4. Kirjallisuus on kuin valtameri. Ei sillä ole alkua, keskikohtaa eikä loppua. Missään järjestyksessä.
    Eikä sillä ole mieltä, järkeä eikä ajatusta tai sanomaa. Eikä se vaadi ymmärtämään. Silti sen seurassa voi jättää väliin kauniin kesäpäivän ja olla käyskentelemättä aistit valppaina luonnossa.
    Kuka jaksaa käyskennellä aistit valppaina luonnossa joka päivä.

    VastaaPoista
  5. Vitut luonnosta. Kirjassa voi käyskennellä aistit valppaina.

    VastaaPoista
  6. Tämä on toisen tennisukkalaisen ihmettely marmorisalissa, mutta hesarissa taisi olla tämä juttu:

    Chuck Norris on laskenut äärettömään, kahdesti.

    VastaaPoista
  7. Sain ensimmäisen kommentin kirjoittaneelta mieheltä kirjan, "Yhdeksäs portti", joka on kirja joka kertoo kirjoista, ja aivan kirjan alussa mainitaan Dumas:in "Bragalonen varakreivi".
    Aloitin kirjan lukemisen, kun töksähdin sivulla kolme tuohon kirjan nimeen, jonka olen kai viimeksi lukenut 20 vuotta sitten.
    Ajattelin, "Entä sitten kreivi?"
    Nousin aamiaiselta ja kävin kirjoittamassa novellin "Bragalonen kreivi"
    Näin kirja, joka kertoo kirjoista, mainitsi kirjan, joka laukaisi kirjoittajan.

    Jos maailmoja on lukemattomia, niitä täytyy olla myös kirjoittamattomia.

    VastaaPoista
  8. Matematiikka on symboliikkaa eli kyky pulata kuvioiden kanssa, joiden merkitys tulee ulostulon tai takaisinkytkennän kautta vapaudeksi tai uudelleenpyöritykseksi.

    Kun tietää miten liike toimii (ketterä, vastustusta sisältävä, reflektoiva eli mimeettinen jne) niin tietää miten mittareiden tulisi toimia ja miksi eivät toimi.

    Se on kompetenssi. Kyse on moraalista sen jälkeen.

    VastaaPoista
  9. Kemppinen on selvästi rajannut kuvasta puukkoa pitävän kätensä pois.

    VastaaPoista
  10. Onko pakko tärkeää kirjallisessa työssä?

    Ja mitä on alkuperäisyys? Se on olemista, omana itsenään olemista, ja sen, mitä näemme ja olemme, tarkkaa ilmiantoa. - Emerson

    Mitä on alkuperäisyys? Jonkin näkemistä, millä ei vielä ole nimeä, mitä ei vielä voi nimetä, vaikka se on kaikkien silmien edessä. - Nietzsche

    Mitäköhän naputtelisin... ehkä esimerkin siitä miten itse ymmärrän kirjoituksen todellisuuden kehityskulkujen mallina - sinä ainoana todellisuutena jonka voi tuntea, ja kirjallisuuden eräänlaisena yksilöllisenä toimintana - reaktiona elämän raskaudelle.

    Olin kävelemässä erään savisen pellon reunaa, kun äitini soitti ja kertoi isäni kuolleen. Isäni kuolema oli siten eräänlainen piste, joka yhdistyi toiseen pisteeseen liikkeen avulla. Kuolema ei ollut tullut yllätyksenä kenellekään, se oli ollut koko ajan silmiemme edessä, vaikkakin vielä nimettömänä. Siitä oli vaikea sanoa mitään sen enempää, ja kirjoittaminen oli vielä hankalampaa. Äitini halusi, että puhuisin isästä jotakin hautajaisten jälkeen, ja oli vaikeaa keksiä mitään sellaista, mikä ei olisi toistanut elämän yleistä raskautta. Loppunousua ei ollut, oli vain äärettömyys, joka korruptoi ja muutti kaiken johon se jollakin tavoin koski. Se kaatui ihmisen tiheyteen, mutta ei lakannut olemasta sen takia. Olemisen pakko oli aina yksilöllistä toimintaa, vaikka kuinka pitkäveteisenä. Kun kävelin pimeydessä eteenpäin joenrantaa seuraavaa polkua, mieleeni ei suinkaan tulleet Danten sanat; ja sitten satoi sisään mielikuvitukseen, vaikka ripeksikin vettä, ja vaikka parinkymmenen metrin päässä minusta oleva joki muodostikin siinä kohtaa pienen kosken, jonka kuohunta kuului selvänä polulle saakka.
    Sellaisena sen kuitenkin muistan. Sadepilvi ei ollut iso. Se näkyi hyvin selvänä laskevan auringon kirkastamaa taivasta vasten. Tähtiäkin näkyi. Ja vaikka puut olivatkin silloin jo suurimmaksi osaksi lehdettömiä, näytti joen rannassa kasvava pajukko mustalta ja läpitunkemattomalta. Kävelin rauhallisesti, sillä polku oli minulle jo ennestään tuttu. Tiesin minne se vei, eikä oikoteitä ollut.

    http://fi.wikipedia.org/wiki/Maailmankaikkeudesta_(Lucretius)

    VastaaPoista
  11. Hyvä postaus. Dimension käsitteitä on monia. Fyysikot puhuvat vapausasteista, jotka ovat aina kokonaislukuja. Jos haluaa "nähdä" ei-kokonaisluku avaruuksia Cantorin joukot ovat varmaankin ensikohde. "Peruscantorinjoukolla" Hausdorf-dimensio about 0.63.
    Lainasin tänään W.H Audenin teoksia, joita täälläkin on suositeltu, mutta ei suomennettu. Joseph Brodskyn mukaan 20 vuosisadan suurin ajattelija.

    VastaaPoista
  12. Otsikko 10.06.2010: "Kun ei ole Keskustaa, voi olla luottavainen." - Professori Kemppinen sivaltaa pääministeripuoluetta....

    VastaaPoista
  13. Kuoleman (suuren) merkityksen trivialisointi on defenssi, se tuskin perimältään muuttaa alityydyttävää eksistenssiä tyydyttäväksi.

    VastaaPoista
  14. "neliulotteisen tila-aika-avaruuden jäljitteleminen, ja yrityksistä huolimatta kukaan ei liene onnistunut valmistamaan havainnekuvaa edes matematiikassa tavallisista asioista, kuten 11,2-ulotteisesta avaruudesta tai Hilbertin avaruudesta, jossa ulottuvuuksia voi olla ääretön määrä"

    Lisäksi on huomioitava, että neliulotteinen aika-avaruus taipuu tai kaareutuu suurten massakeskittymien lähellä.

    2-ulotteisesti asia on helppo havainnollistaa; pannaan rautakuula joustavan tason, vaikkapa kumisen maton päälle. Taipuminen on tällöin helppo havaita; koska kuula aiheuttaa kuopan tasoon.

    Mutta entäs neliulotteisesti? Kuka kertoisi mitä tapahtuu??

    VastaaPoista
  15. JK: "Kuvan tehtävä on mahdoton, neliulotteisen tila-aika-avaruuden jäljitteleminen, ja yrityksistä huolimatta kukaan ei liene onnistunut valmistamaan havainnekuvaa..."

    Itse asiassa tämä kertoo sen, missä kulkee ymmärryksemme raja: 3-ulotteisen ja 4-ulotteisen välissä se mennä venkuroi.

    Voimme ikään kuin abstraktitasolla operoida monellakin ulottuvuudella, mutta konkreettista havainnekuvaa tai pienoismallia emme kykene tekemään edes siitä todellisuudesta, jossa tiedämme elävämme!

    Tätä minä ihmettelen ihmettelemästä päästyänikin.

    Sitten kun tajuan tämän, siirryn jumaliin. En ennen.

    VastaaPoista
  16. Ad -rh - en kyllä puhuisi kuoleman trivialisoinnista. Sanoin vain ilman metafysiikkaa ja uskontoa, että kuolema ei ole elämää, empiirisesti tai induktiivisesti. Sitä voinee pitää faktana

    VastaaPoista
  17. Paitsi että itsessään "metafysiikka" ja "uskonto" ovat nykyihmisen defensiivisessä empiirisen todellisuuden rajauksessaan nimeämiä kategorioita
    - kylläkin hyödyllisiä esimerkiksi lääke- ja luonnontieteenkehityksen kannalta - tähän asti.

    VastaaPoista
  18. Ad Tapani. Muistuta minua, että teen videon ulottuvaisuuksien rajoista. Sitä ei oikein pysty selittämään muutoin.

    VastaaPoista