Kirja

Päädyimme eilen siihen, että kaikki kuvat valehtelevat. Eivät ne kysy, yhtä vähän kuin sanatkaan, Erno Paasilinnalta lupaa.Kuvan tehtävä on mahdoton, neliulotteisen tila-aika-avaruuden jäljitteleminen, ja yrityksistä huolimatta kukaan ei liene onnistunut valmistamaan havainnekuvaa edes matematiikassa tavallisista asioista, kuten 11,2-ulotteisesta avaruudesta tai Hilbertin avaruudesta, jossa ulottuvuuksia voi olla ääretön määrä. Kuten tunnettua, D. Hilbertin kuvailemassa Grand Hotelissa on numeroituvasti äärettömän monta huonetta, jolloin parillisella numerolla varustettuja huoneita on yhtä paljon kuin parittomalla, koska niiden mahtavuus on sama.

Vaihdoimme pari sanaa pysähtymisongelmasta ystävien kanssa, enkä raatsinut sanoa, että kirja on lukijalleen Turingin kone, joka pysähtyy annetulla syötteellä.

Kirja ei lopu koskaan, vaikka ihminen loppuu. Kirjan voi aloittaa alusta. Kirjan lukemisen voi keskeyttää.

Tämä koskee tietysti vain kirjaa, jossa on ääretön määrä sivuja, mutta sellaisia voi tilata kaukolainaan Baabelin kirjastosta. Numeroituvasti ääretön määrä sivuja on esimerkiksi kirjassa, johon on painettu kaikki luonnolliset luvut. On tosin aihetta epäillä, että lukija pitkästyisi jossain vaiheessa, jos saisi sellaisen kirjan käsiinsä.

Luettu ja unohdettu kirja on kuin osaksi raunioitunut, kohdittain hiekan peittämä labyrintti, johon on monta sisäänpääsyä mutta ei porttia ulos. Sisältä nähtynä sillä ei siis ole keskusta. Kun ei ole keskustaa, voi olla luottavainen. Silloin ei ole myöskään Minotaurusta. Sankari ei voi myöskään käyttää Ariadnen lankaa, koska se, mikä näytti ulkoa kivestä rakennetulta, onkin labyrintista nähtynä kudottu langasta.

Kreikkalaisille tämä oli selvä asia, luultavasti kreetalaisilta opittu. Teksti ja tekstiili ovat sama sana. Kuka käski opetalla lukemaan.

Kuuluisa kana ja muna –ongelma on selvästi myöhäinen, koska sofistit epäilmättä tunsivat kanan ja olivat syöneet munia. Mutta kumpi oli ensin, kirjoitus vai lukeminen?

Suomessa asuva kielitieteilijä ja erityisesti muinaiskirjoituksiin perehtynyt Harald Haarmann käsittelee uusimmassa kirjassaan kanssakäymistä esittävien esineiden kanssa (Interacting with Figurines).

Kilpikonnankuori ja kilpikonnankuori, johon on uurrettu merkkejä, ovat kovin erilaisia ilmiöitä. Jälkimmäistä käytettiin Kiinassa ennustamiseen, ja eräiden käsityisten mukaan nuo merkit ovat kirjoitusta.

Omasta kulttuuripiiristämme ainakin Tell Brakista on korjattu talteen savilaatat, joista toinen saattaa merkitä vuohta tai lukua kymmenen ja toinen kymmentä lammasta. Ne eivät ole kovin vanhoja, neljänneltä vuosituhannelta ennen ajanlaskumme alkua.

Kampakeramiikka ei luultavasti ole kirjoitusta eikä välttämättä liioin koristelua, vaan saven polttamiseen tarvittavien välineiden jälki. Jossain vaiheesa jotkut silti oppivat lukemaan itse tekemiään merkkejä samalla tavalla kuin figuriineja, säätä, kasveja ja eläimiä. Sen jälkeen emme ole lakanneet lukemasta.

Esseisti Charles Lamb kirjoitti suunnilleen:”Kun en kävele, luen. En halua istua ajattelemassa itse. Kirjat ajattelevat minussa.”

Ja tuo kielen ja kokemuksen labyrintti voi olla sukua argentiinalaiselle kirjailijalle, joka oli kovin kiinnostunut labyrinteista, ja myös Nietzschen ikuiselle paluulle, jolta G. Cantor selkeän matemaattisesti vei perustelut. Avaruudessa ei ole suunnattoman monia pisteitä, jotka väistämättä palaisivat, vaan äärettömän monta pistettä, ja ääretön jaettuna kahdella on ääretön.

Sellainen labyrintti, johon pääsee sisään – pyytämättä – on elämä. Ulospääsyä ei ole, sillä kuolemaa voi tuskin sanoa elämästä ulos löytämiseksi.