Hammerklavier

Kuunneltuani päähänpistosta erään Emil Gilelsin levytyksistä Beethovenin Hammerklavier-sonaatista (Nro 29 B-duuri, Op. 106) tuumin, että noin käy, kun yrittää tunkea kaiken musiikin yhteen kappaleeseen.

Kauan sitten olin kirjoittanut Hesariin hyvinkin laajan katsauksen Beethovenin pianosonaattien levytyksiin. Aloin muistella, katsoin iTunes-valikoimani ja kolusin hyllyn periä. Olisi se kirjoituskin ehkä jossain.

Sanoin rouvalle, että nyt haluaisin kuulla jotain syvää ja ruskeaa. Soittimena Bechstein, ei Steinway, vasaraklaveereja kumpainenkin!

Kuuntelin Solomonin ja pari aikalaista, kuten Brendelin, ja palautin mieleen Schnabelin, Backhausin ja Giesegingin. Muita sonaatteja kuuntelin Nikolayevan, Richterin, Gooden, Kovacevichin, Glenn Gouldin. Niin pitkälle kuin muistan olen inhonnut Wilhelm Kempffiä, joka on edustanut minulle Saksan pikkusieluista koulumestarimaisuutta.

Viisitoista sekuntia Kempffin Hammerklavieria riitti. Tässä se on! Satsi eli DGG:n yhdeksän CD:n kokoelma on aivan suurenmoinen ja lisäksi oma, laatikon perälle unohtunut.

Hammerklavier muuttui heti musiikiksi – kun se on niin rikas, sitä ei pidä soittaa tukka liehuen ja aivot putkella. Kempffistä kuulee, että hän oli vetänyt Beethoven-opetusta 1917-1980 (hän kuoli lähes satavuotiaana 1991) ja analysoinut joka ainoan käänteen, mutta sen jälkeen hän soitti valtavalla tunteella, läpikuultavasti.

Kun selvitin asian, kävi ilmi, että flyygeli oli... Bechstein. Aloin tuumia, että ellei tällainen ajattelu olisi sopimatonta ja rasistista, sanoisin että meillä on juutalainen ja saksalais-itävaltalainen perinne. Nekin neuvostoliittolaiset ja venäläiset, jotka eivät ole juutalaisia, tulevat Anton Rubinsteinin ja A. Neuhausin viitan alta, ja tuon perinteen kuuluisimmat nimet ovat tietysti Horowitz ja Rubinstein, venäläinen ja puolalainen amerikkalainen.

Lukija ymmärtänee, että tämä on maallikon pötypuhetta, mutta minun korvissani pianomusiikki Beethovenista Brahmsiin on ”saksalaista”. En halua kiistää sitä perinnettä. Sitten tulevat Debussy ja muut ranskalaiset.

Sonaatin kolmannessa osassa esiintyy saksalainen Suojelusenkeli. Eihän tämäkään ole totta – ”Maan korvessa kulkevi” on yksinkertaiseen mollikolmisointuun (oikeastaan nelisointuun) perustuva sävelmä, mutta minun ympärilläni leijailee enkelin höyheniä, kun Andante sostenuto leikittelee molikolmisoinnulla samalla tavalla kuin koko sonaatti koettelee pientä terssiä.

Tällaisen musiikin partituureja saa verkosta (mm. imspl.org). Nuottikirjat on säilötty jonnekin pysyvästi. Koneesta ne saa suoraan eteensä ja näkee, että sonaatin viimeinen osa, fuuga, on hullun miehen työtä. Lisäksi hän oli kuuro kuin mikä. Nuottikuvasta huomaa, että eräät kohdat ovat itse asiassa mahdottomia soittaa. Ja niinpä kysymys onkin siitä, mitä kukin painottaa.

Brendel käytti yhden eliniän näihin (ja Schubertin) sonaatteihin. Kovacievics soittaa kuin aika poika, mutta häneltä unohtuu vähän väliä, että tämä on fuuga – Beethoveninkin aikaan omituinen ajatus. Gilels, jonka Waldstein-sonaatti kohoaa yli kahdeksan kilometrin korkeuteen, ottaa friipäivää siellä täällä.

Tästä sonaatista on kirjoitettu aika arasti. Alussa on fanfaariteema. Niin onkin. Scherzo on yllättävän lyhyt, muutama minuutti lähes tunnin kestävässä teoksessa. Sitä sanotaan mukaansa tempaavaksi. Adagio on murheen murtama ja fuuga sitten huipennus, kaikki musiikki.

Kuvailut ovat hyviä, mutta läpeensä virheellisiä. Säveltäjä oli oppinut kaiken ja menettänyt kaiken. Hammerklavierin lähin assosiaatio on... Kafka. Siinä on kaikki kirjallisuus, etenkin tuska, esitettynä niin taitavasti, että kuulija huomaa liian myöhään saaneensa maorin tatuoinnin lukemattomien kipeiden neulojen pistoista aivan kuin Kafkan” Rangaistussiirtolan” käsiteltävät.

En tiedä, miksi musiikin pitäisi olla kaunista tai ilmaisevaa. Se on oltava totta, ja kun se on totta se on epätäydellistä. Gödelin epätäydellisyysteoreema todistaa, että on totuuksia, joita ei voi todistaa. Gödel tarkoittai lukuteoriaa; minusta sama koskee musiikkia.