Kortteli ja tuuma

Kuvan kirjaa uudempi niden on ”Ensimmäisiä esikaupunkeja”, jossa esitellään Kaartinkaupungin ja Kampin kortteleita.

Taustalla ovat luonnollisesti Kaija Hackzellin ja Kirsti Topparin vuodesta 1967 lehdessä ilmestyneet tarinat, joista julkaistiin monta nidettä. Kai olen lukenut nämä kaikki moneen kertaan. Se riittää todisteeksi, että tarinat ovat monin kohdin ihastuttavia ja mieltäkiinnittäviä.

Toisaalta runsas 40 vuotta on suhteellisen pitkä aika juttutyypin muodon etsimiselle. Se kun ei ole löytynyt vieläkään.

Korttelitarinat ovat päähänpistoja, jutelmia. Voisin hyväntahtoisesti verrata niitä blogikirjoituksiin. Joskus teemana on historiallinen tapahtuma, joskus ympäristö, joskus kirjoittajan tarkoitus on ollut täyttää lehteen tarvittu tila kirjainmerkeillä.

Kuvituksena on museoiden aarteita, Helsingin Sanomien oman arkiston kuvia ja etenkin näissä uusimmissa vasiten otettuja valokuvia.

Valokuvaajan ammattin murheellisuudesta kertoo jotain se, että kirjan loisteliaimmat kuvat (klassikkojen kuten Signe Branderin ohella) ovat vailla tietoa kuvaajasta. Jorma Komulainen, missä olet? (Komu on pelastanut ja tunnistanut vanhoja lehtikuvia sadoin tuhansin ja saanut tästä palkakseen lähinnä ynseyttä ja vihamielisyyttä, ajoittain myös minulta.)

Lehden nykykuvaajan Sirpä Räihän kädenjälkeä en ymmärrä. Se johtuu luultavasti siitä, että en ymmärrä valokuvauksesta mitään; siitä minulla on perustellut lausunnot.

Joistakin kuvista käy ilmi, että kuvittaja osaa ammattinsa, mutta sangen usein kuva herättää kysymyksen, mitä helvettiä tuo pakettiauto tekee rosiksen hienon rakennuksen edessä, tai miksi fasadikuvissa perspektiivi on omituisesti vino ja sommittelu omintakeinen eli siis huono. Kuvaaja on suosinut syksyn loskaa tai kevään värittömyyttä ja poikkeuksellisen hailakkaa väripalettia.

Epätasainen on kielteinen tapa sanoa ”monipuolinen”. Nyt käytän tätä sanaa sekä tekstistä että kuvituksesta.

On hauska lukea ”Komisario Palmun” eräänkin porraskäytävän etsimisestä, nähdä Olavi Virran Kruununhaan ylellinen asunto, Armi Kuusela magnesiumvalossa ja Gregory Peck upouudella lentoasemalla, jonka nimi horjui vuosikymmeniä – aluksi se oli ”Seutula”, nykyisin mahdollisesti ”Helsini-Vantaa”.

Itse rakastan taloja ja etenkin niiden yksityiskohtia. Olen tyytyväinen, että 1900-luvun hienoimmaksi suomalaiseksi arkkitehdiksi useita kertoja nimeämäni SOK:n työntekijä Erkki Huttunen on mukana mestarityöllään Sokoksella, vaikka tekee mieli kuurnita hyttynen ja sanoa, että talon yläkerrassa kyllä oli sotien jälkeen kansanhuoltoministeriö mutta ennen kaikkea Soteva – sotakorvausteollisuuden hermokeskus, josta mentiin korvat luimussa Kaisaniemenkadun kulmataloon (Nokia), jossa neuvostoliittolainen osapuoli majaili. Se edusti paljon rajumpaa valtaa kuin kaikkien tietämä valvontakomission hallitsema hotelli Torni.

Koska olen vanha mies ja edustan huonoa makua, ihmettelen Inhan, Branderin ja Leica-miesten (Caj Bremer, Kalle Kultala ja monet muut) hengessä, missä ovat ihmiset.

Kirjassa ja sen kuvissa on ihmisiä, mutta he ovat tiellä. He ovat roskia, ylimäärää, täytettä, jätettä. Missä ovat nuoret? Assan jengi leimattiin joskus ongelmaksi samalla tavalla kuin Perunatorin porukka.

Sokoksen vieressä on toinen huiman hieno rakennus, vanha pääposti. Se sekä Turun ja Tampereen rautatieasemat on konkreettisin muisto valmistutumisersta 1940 olympialaisiin. Mutta ei ole mainittu, että postitalon roskalaatikoissa majaili pitkälle 1950-luvulla sotaveteraaneja, joita pilkattiin puliukoiksi ja joista ainakin eräässä vaiheessa kaksi oli Mannerheim-ristin ritareita. (Nimiä on turha kysyä, ainakaan minulta.)