Bach remix

Yritin ilmoittaa, että meillä olivat sekä verkko että puhelin pimeinä melkein vuorokauden. Hirmuteosta epäillään oravaa, joka käyttäytyy muutenkin omistajan elkein.

Toisaalta en olisi halunnut pilata pyhäänne. Pääsiäismusiikissa on näet aivan uusi, aivan varteen otettava lisä. Riccardo Chailly, jonka itsekin opin tuntemaan Orffin meluisan mieluisasta ”Carmina Buranasta”, on siis La Scalasa kouliintunut italialainen, joka osoitti kykynsä klassisen oopperan parissa, siirtyi Amsterdamiin (Concertgebouw) ja johti ja levytti muun muassa Mahleria ja Beethovenia, ja sitten, itsensä Karajanin yllytyksestä, Leipzigiin.

Tämä on kovin ihmeellinen asia. Leipzig ei liene edelleenkään auvoisa asuinsija. Chailly pani kuitenkin nopeasti kuntoon maailman vanhimman orkesterin, Gewandhaus – 1700-luvulta ja Thomanerchor, mahdollisesti 1200-luvulta yhtäjaksoisesti toimineita.

Tähän joukkoon on lisätty Tölzer Knabenchor ja ensiluokkaiset solistit, ja tuloksena on täydellinen paluu 1960-luvun aidosti oopperamaiseen Bachiin. Levy on tietenkin Matteus-passio. Se ilmestyi pari viikkoa sitten ja on tavoitettavissa kuunneltavaksi Spotifystä ja ostettavaksi mm. iTunesin kautta.

Soittimet ja tyyli ovat sinfonisia. Erikoista on sama uskomaton täsmällisyys, josta Gardinerin levyt tuntee, ja sävelpuhtaus. Tempot ovat nopeita ja tulkinnan perusajatus tuo minun mieleeni meren äänet – hyvin paljon lainehtivaa crescendoa ja diminuendoa, vihurina iskeviä soitinryhmiä…

Itse asiassa laulutekniikka (Quasthoff, Chappuis, Chum jne.) on lähempänä bel cantoa kuin oopperaa.

Kun äänityskin on sekä nykyaikainen että onnistunut, Chailly voisi sanoa: Roll over, Klemeperer. Mutta ei hän sano. On hän niin paljon velassa.

Amerikkalainen Olufunmilayo B. Arewa on julkaissut kirjoituksen ”From J.C. Bach to Hip Hop” (North Carolina Law Review 2006 (löytyy verkosta). Kirjoitukseen on koottu yleisesti tunnettu aineisto pyhitettyjen klassikkojen ”tekijänoikeusrikoksista”. Holtittomin oli tunnetusti Händel.

Kirjoittaja pureutuu tuomioistuinten kaltoin kohtelemaan hip hopiin (rap) ja osoittaa eräiden amerikkalaisten tuomioistuinten kannan pohjattoman mielettömyyden – yhdenkin sävelen sämpläys olisi muka tekijänoikeusrikkomus.

Olen jyrkästi samaa mieltä kirjoittajan kanssa siitä, että säveltäjien pyhittäminen tolkuttomiin korkeuksiin oli osa 1800-luvun yhteiskuntaluokkien rakennemuutosta, ja tekijänoikeuslainsäädäntö oli toinen osa.

Samalla musiikki muuttui yksisuuntaiseksi. Vielä Beethovenin yleisö oli syönyt makkaravoileipiä ja mellastanut, ja Beethoven itse ihasteli, kun joku soitti hänen viulukonserttoaan viulu ylösalaisin.

Meillä Suomessa Aleksis Kivi pantiin hullujenhuoneeseen, koska hän ei näytellyt riittävän nöyrästi nerokkaan mutta vaarattoman taiteilijan roolia. Sibelius sitä vastoin osasi jo nuorena miehenä esiintyä porvarillisen yleisön odotusten mukaisesti ja kirjoitti myös ns. vaikeatajuisia teoksia, jotta arvostelijatkin pysyivät vakuuttuneina.

Ajatukseni kuulostaa marxilaiselta. Etenkin Prokofjev ja Shostakovich saivat tuntea nahoissaan, että oli muitakin yläluokkia, jotka pyhittivät ja pudottivat, kuin kapitalistit. Natsi-Saksa, Italia, Neuvostoliitto ja Maon Kiina pureutuivat erittäin lujasti menneiden kulttuurikausien musiikkiin. Muuta ei oikeastaan saanut olla olemassa. Yhdysvalloissa myös pilapiirtäjät tiesivät viimeistään 1920-luvulla, että lihavat leidit häiritsemässä aitioiden unta olivat suurta, tekijänoikeuden suojaamaa taidetta, toisin kuin hälyttävän usein värilliset rimputtelijat ja rämpyttelijät, joista tuli taidetta vasta kun jokin Gershwin tai Berlin omaksuivat heidän tyylinsä ja usein ideansa.

Ette muuten varmaan tienneet, että kun abstrakti kuvataide oli Stalinin, Hrusthevin ja niiden muiden inhon kohde, CIA rahoitti USA:ssa tuota samaa suuntausta. Niinpä ns. moderni taide on maassa edelleen luokkatunnus.