Työntää läjäystä

Eräs edesmennyt sotilashenkilö luki sanomalehden punakynä kädessä ja halusi myös sodan kiivaudessa esitellä ilmenneet paino- ja kielivirheet.

Tätä väkeä riittää. Tavallisimmin heitä kai pidetään vaarallisina mielipuolina.

Kaksi mieleeni tullutta asiaa jarruttaa. Entä jos pikkumaisuus on lajityypillinen piirre ja siten tarpeellinen tai välttämätön kehitysopillisesti? Entä jos se on psykologisesti hyödyllinen eli mielialaa ylläpitävä?

Ehkä en nyt käytä esimerkkinä dalvisodan oikeaa kirjoitusasua. Monilla, kukaties useimmilla tuntemillani ihmisillä on henkilökohtaista inhoa herättäviä sanoja. Jotkut niistä ovat yhteisöllisiä, kuten eräät kirosanat ja rivoudet ovat ainakin olleet. Eräät ovat poliittisia, kuten kansanryhmiä tarkoittavat nimitykset, jotka arvioidaan halventaviksi. Eikä naisia saa puhutella tytöiksi.

En tiedä miksi ”pukkaa” ja ”pläjäys” nostattavat ihoni kananlihalle. Se on oikeastaan outoa, koska muotisanonnat ovat joskus hauskoja ja erikoisen osuvia. Aikanaan hokemat jauhautuvat tuusannuuskaksi. Kun ne ovat viisivuotiaiden suosikkeja, useimmat ovat luopuneet niistä.

”Hei mambo – tehdäänkö Kekkosesta luuranko” (kuultu mm. junassa 1957). ”Apuva” – hieno, koska kukaan ei ymmärrä, mikä siinä on hauskaa. Mutta oli se hauska. ”Kilvanajot” (televisio tänään, eilen, toissapäivänä) – en osaa arvata, kuinka moni sanonnan käyttäjä ymmärtää, että kysymyksessä on murreparodia. Murteet vierovat joissakin tilanteissa aspiraation puuttumista. Historiallinen, nyt kadonnut loppu-h ääntyy: ’venettänne’ mutta ’laiva tulee’ (joskus munoin vene oli ’veneh’, kuten joissakin paikannimissä edelleen).

En viitsi selvittää sanan ”kilpa” äännehistoriaa, mutta tästä suunnasta selitys voi löytyä. Pohjanmaalla tuo olisi muuten ”kilivanajo” tai ”kilavanajo” – šva-vokaali vaihtelee pienalueilla. Ilmajoki on ilmajoeksi ilimajoki mutta Kauhavalla ilamajoki.

Kaamea ”pläjäys” tuo mieleen läjäyksen satakuntalaiseen tapaan. Siellä likka on plikka. Pohjanmaalla ’pl’ on tuttu. Pärstävärkki on ”pläsi”. Sahan terä tai kirjan lehti on ”plari”. Koko Suomi tuntee ”plörinän”.

Tämä on maallikon arvailua, mutta olisikohan ”plääh” kirjoitettu muoto huulien päristämiselle, joka on amerikaksi ”raspberry” ja sangen yleinen halveksimisen osoitus kulttuureissamme?

Savossa aikoinaan lapseni eivät heti keksineet, mihin talon kakaroita karhattiin – puun läjjyyseen Salonpiähän (”puulläjjyyseen”). Minun korvissani ”risusavotta” olisi tuon eräiden ihmisten himohomman tavallinen nimitys.

Sekä Hercule Poirot että keskusrikospoliisin tutkijat osaavat seurata kiperien kysymysten kohdalla puhutettava sormia. Näprääminen voi olla joko tapa tai merkki henkisestä paineesta, jännittämisestä.

Ehkä ihmisillä on ja pitää olla näpräämistä työskentelyrytmin, vuorokausirytmin ja mielialan hallinnan takia. Olen uhannut mennä Raumalla pitsin nypläyskursseile, mutta paikkakuntalaiset ovat lannistanaeet minut. Sinne on kuulemma kauheat jonot. Äitini – todellinen ammattilainen – huomautti äidillisesti hymyillen, ettei hän ole koskeen harkinnut nypläämisen opettelemista, kun pitsin virkaaminenkin on vaikeaa. Hän on julkaissut kaksi kirjaa ja kaksisataa ohjetta erilaisia virkkausmalleja.

Joillakin ihmisillä on jatkuva projekti piirtää etenkin kokouksissa mutkikkaita tai jopa taidokkaita suttuja. Itse pidin hovioikeudenneuvoksena itseäni hereillä tekemällä muistiinpanoja aivan oikealla pikakirjoituksella. Ei se ollut tarpeen – mutta se on niin vaikeaa ja pikkupiirteistä, että tyydytys oli syvää.

Siksi sanojen sorvaaminen ja sanoista riiteleminen jää valinnakseni. ”Teksti” on indoeurooppalaisena kantakielen sanana sama asia kuin kutominen tai tekeminen.

Siis näpertelemistä. Siihen ei ole lisäämistä.