Ahtojäissä

Lasse toi valokuva-albumin. Minun olisi pitänyt tietää, mistä aluksesta ja tilanteesta on kysymys. En tiennyt.

Albumin päällä lukee ”Minne från 3:dje finlandsexpeditionen”, muisto kolmannelta Suomen retkikunnalta.

Muissa kuvissa on ruotsalaisissa asepuvuissa olevia merimiehiä ja sotilaita, eräässä käsittelemässä konekivääriä. Eräässä kuvassa esiintyy jäänmurtaja Isbrytaren II. Kuvassa uppoavan laivan nimeä ei näy, mutta savupiipussa on iso S-kirjain. Albumi osoittaa, että matkustajat kävelivät rauhallisen oloisesti ahtojäätä maihin – luultavasti luodolle.

Arvaukseni on Ruotsin suorittama Ahvenanmaan miehitys kansalaissodan aikana 1918. Tietoa uponneesta aluksesta en ole löytänyt; joku kollega tuntee asian varmaan tarkasti ja ulkoa.

Ostin hiljan valmistuvan teossarjan Finlands svenska historia kaksi ensimmäistä nidettä. Kari Tarkiainen on kirjoittanut muinaisuudesta Kustaa Vaasaan ja Nils Erik Villstrand siitä vuoteen 1812. Jatkosta tulevat vastaamaan Max Engman ja Henrik Meinander.

Teokset ovat hätkähdyttävän paljon parempi kuin vertailukohtina mieleen tulevat Suomen historiat. Villstrand on Åbo Akademin professori, tuskin nimeltä tunnettu Turun tuomiokirkon itäpuolella. Mutta koko joukkoa yhdistää ankara ja ahkera työskentely ensisijaislähteiden parissa ja hyvä ja ilmeikäs kieli.

En ryhdy vielä esittämään madonlukuja. Meillä on erinomaisia poliittisen historian tutkijoita ja Suomen ja Pohjoismaiden historiassa ylivoimainen Kuisma – mutta en ole aivan varma, onko meillä päästy todella eroon Koskenniemen ja Talvion kaverin J.J. Mikkolan tyyppisestä historiankirjoituksesta, jossa isänmaallisuus paikkasi tyhmyyden.

Sävyisänä mielipiteenäni mainitsen vain, että Ahvenanmaan liittäminen hyvin ankarien riitojen jälkeen ja vastoin asukkaiden lähes yksimielistä mielipidettä Suomen tasavaltaan oli sekä vääryys että erehdys.

Ruotsinkieliset maanmiehemme ovat olleet luonteenomaisen sävyisiä. Kukaan ei ole sanonut kovalla äänellä, että Suomen kaikinpuolinen lukkiutuminen omaan ihanaan itseensä 1919-1939 johtui joltakin osin siitä, että Ahvenanmaa jäi hiertämään valtiollisia välejä ja muutoin täällä puuhattiin kaikin voimin kieliriitaa ja epäsopua äidinkielen perusteella, kunnes syksyllä 1939 jouduttiin miettimään, kuinka nyt suu pannaan.

Joskus tuntuu, että epäluulo ja eriseuraisuus tehosivat. Ruotsi on meille edelleen kovin vieras maa. Nuoriso suhtautuu ruotsin kielen opettelemiseen yhtä nyrpeästi kuin venäjän. Kun puhe on kahden naapurimaan kielistä, asennen ei ole erikoisen järkevä.

Ruotsalainen historiantutkija Jan Samuelson sanoo hauskasti, että suomi ja ruotsi ovat sukukieliä. Vaahteramäen Eemelistä (Emil i Lönnberga) tuli isona Vimmerbyn kunnallislautakunnan esimies. Tämän tehtävän voi ilmaista täsmällisesti vain suomen ja ruotsin kielellä. (Se vastaa myöhempää kunnanhallituksen puheenjohtajaa).

Juristille tämä kielisukulaisuus on itsestään selvä. Yritäpä puhua kuulutuslainhuudosta tai rasitustodistuksesta englanniksi. Ei taida tulla mitään.

Ahvenanmaalaiset halusivat liittyä Ruotsiin ja ruotsalaiset olivat samaa mieltä. Ahvenanmaasta on ollut 1920-luvulta asti muille suomalaisille lähinnä harmia.

Mitähän ruotsalaiset maksaisivat, jos pantaisiin ilmoituis lehteen: myydään edustava saaristo. Edulliset maksuehdot.

Mutta sen voi huomauttaa, että Talvisodan ensimmäinen hyökkäystehtävä oli Suomen ja Ruotsin maayhteyden katkaiseminen...