Ahtojää

Maapallon elämän ehto on veden kummallinen jäätyessään. Melkein kaikki muu supistuu, kuten puu ja rauta ja teräs ja kupari. Entisen maailman kiskonvälit kolkkasivat kovasti talvella ja puhelinjohdot roikkuivat. Ja roikkuvat korkejännitysjohdot edelleen, kun on kylmä.

Luin joskus jääkäriksi Saksaan aikoneesta, jolta pääsi itku keskellä Merenkurkkua. Sitä en muista, kääntyikö hän takaisin vai heittäytyikö kavereiden raahattavaksi.

Merenkurkku pahoissa ahtojäissä on hiihtäjän tai jalkamiehen ylitettäväksi lähes mahdoton. Se on niin kuin ylittäisi suket jalassa Länsi-Pakilaa – seinää ylös rintamamiestalon katolle, harjaa, seinää alas, aidan yli jne.

Olin sitten Turussa. Olivat siellä hupinassa yhden sillan takia. Sanoivat jäiden painaneen. Jos se on totta, tieto on hiukan huolestuttava. On niitä jäitä toisinakin vuosina. Ei kovin monta vuotta sitten Seine jäätyi, ja Pariisin sillat kestivät. Jotkut niistä ovat keskiajalta. Jotkut niistä ovat valurautaa, jonka lämpölaajeneminen lienee rajua.

Kerroin oppilaille kulttuurista ja käytin eilistä Koskenniemi- kirjoitusta luennon lähtökohtana.

Kun yhteen kirjoitukseen ei kumminkaan pidä panna liian paljon asioita, jatkan nyt sanomalla, että koskenniemeläinen konservatiivinen kulttuurikäsitys ja Eino Leinoon liittämäni liberaali perinne eivät edes yhdessä riitä.

Olen alkanut vähä vähältä epäillä, että oman sukupolveni kaksi kulttuuriheerosta ovat Pekka Gronow ja Peter von Bagh. Jätkät ovat molemmat seikkaileet myös akateemisilla kentillä, Pekka tohtorina ja Petteri Taikin proffana.

Sanoivat Koskenniemi ja Leino mitä sanoivat ja vaikka muistan sitten 1960-luvulla valtaan päässeiden virtausten käsityskannat, olen uhmakkaasti edelleen rillumarei-kulttuurin ihailija ja roskakulttuurin kannattaja.

Gronow ryhtyi kai ensimmäisenä suhtautumaan äänilevyihin vakavasti eli huolehtimaan niiden arkistoimisesta ja selvittämään niiden syntyjä. Hän ei nähnyt mitään syytä syrjiä Dallapeta tai Georg Malmstenia näissä puuhissaan. Petteri kirjoitti kuka ties ensimmäisenä Suomessa gradun elokuvasta – tietysti Hitchcockin Vertigosta (”Punainen kyynel”). Ja muuten samoihin aikoihin Heikki Kaukoranta teki gradun sarjakuvista, joka sekin oli käänteentekevää, varsinkin kun työ oli hyvä.

Petteri on edelleen sen verran vilkkaasti kehissä, että joudun itse hämmästymään miten uskomattoman varhain hän teki fiksuja, asiallisia ja helliä dokumentteja muun muassa Tapio Rautavaarasta ja Olavi Virrasta (1977). Kuuntelin Rautavaara-juttua Ylen elävästä arkistosta. Se on hurmaava.

Matala kulttuuri tuli laajemmin tietoisuuteen 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa. Kukaties ylipoliittinen vaihe, jota nimitetään yleistäen stalinismiksi, pyyhkäisi muistoja kuin ahtojää.

Siitä alkaen on ollut luvallista pitää sekä Kipparikvartetista että King’s Singersistä. Edelleen on luvallista sanoa, että vaikka äänessä ei ollut kehumista, Hiski Salomaa ja Esa Pakarinen lauloivat merkillisen puhtaasti ja osoittivat mainiota rytmitajua.

Kulttuurin kellokkaat olivat sangen taipuvaisia kiipeilemään norsunluusta rakennettuihin torneihin ja suhtautumaan sangen kylmästi kansanomaisten näytelmien (tyyppiä ”Tukkijoella”) hurmaan ja rehellisesti raa’an kaupalliseen viihteeseen (tyyppiä Disney).

Minun piti Turussa katsoa muutamia Koskenniemen elegioita. Sen sijaan syvennyin lehtikioskista ostamaani sarjakuvalehteen Agentti X 9, jossa oli pari ns. klassikkosarjaa Modesty Blaisea ja selvästi mainosmielessä laadittu kirjoitelma, joka jäi askarruttaman, koska siinä voi olla perää – onko Lisbet Salander omaan aikaamme siirretty muunnelma Modesty Blaisesta, tytöstä taistelemassa ja pitämässä puoliaan vaikka ketä vastaan, kunnostautumassa tekniikan ja talouden alalla, luomassa uutta naiskuvaa?