Soitin

Lupasin pyhästi hylätä Beot (Bang & Olufsen) venäläisille gangstereille, joiden makuun ja varallisuuteen firman vehkeet kai on nykyisin sopeutettu.

Söin sanani kuin koira (Suomen ajokoira).

Kuvassa esiintyvä mööpeli on ilmenneiden häiden johdosta hankittu 1996. CD-soitin päätti päivänsä ja aikani tuumittuani käsitin, että ei sitä tarvitse. Voi soittaa läppäristä.

Nyt olemme kuunnelleet pari levyä kunnostetusta soittimesta. Häpeän huonoa ajatustani, joten menin vielä levittelemään tässä blogissa.

Lähdeteoksessani Suuressa musiikkikirjassa (1959) on merkitty tähdellä ja nuolella teokset, jotka on tunnettava, jotta kävisi sivistyneestä.

Lyijykynämerkinnöistä päätellen joku on ollut kyllin hupsu kuunnellakseen järjestelmällisesti. Epäilen itseäni. Olen muistavinani, että jossain elämänvaiheessa ”Radiokuuntelija” –nimisestä lehdestä oli tapana merkitä tulevan viikon kiinnostavat ohjelmat, ja niitä sitä sitten istui kuuntelemassa kuin Mykkänen Pakkasella, viitatakseni Ylen myöhempiin luottamushenkilöihin.

Tuo kirja ilmoittaa asian, jonka kaikki muutenkin tietävät. J. Sibeliuksella on koko joukko sinfonioita, joista merkittävämmät ovat vitonen ja kakkonen.

Olisikohan tästä mennyt muutama vuosi, ei kuitenkaan enempää, kun viimeksi kuuntelin kakkosen, D-duuri. Vai oliko se silloin kun pyörin Sarasteen kanssa ja halusin kuunnella tarkkaan, miten hän ja RSO sen tekevät – hienosti.

Nyt kävi ilmi, että Sibeliuksella on sama ainutlaatuinen kyky kuin Aleksis Kivellä – välittää tunne välimatkoista, tuulesta.

Brahmsin ja Beethovenin sinfonioissa on seinät ja joskus kuunteleminen on kuin katonharjalla istumista, useimmiten taas nelinurkkaisessa huoneessa.

Sibelius ei soi talossa vaan saloilla – tähtiteltin korkeen alla, miss’ ei seinät ahdista.

Hain partituurin hyllystä ja luulen nyt, että hän tekee sen enemmän sointukuluilla kuin soitinnuksella. Nimenomaan kakkonen pysyy sävellajeissa sievästi, D ja h kulkevat niin kuin kuuluukin, mutta – tämä on vaikea teos! Siinä on heti alussa todella mielikuvitusta kiihottavia perättäisiä skaaloja, outoa kromatiikkaa, tavattoman hienosti löydettyjä intervalleja ja merkillistä Alban Bergin, Shostakovitshin ja Bartokin ennakointia – siihen nähden, että teos on vuodelta 1901 ja siis tiukan tonaalinen.

Vaikka musiikin mielikuvat ovat metsää, äänikuva tuntuu vaativan hyvin soivan huoneen ja ne Beon urkupillin näköiset isot kaiuttimet. Tukka alkaa nousta pystyyn, vatsanahka tärisee kuin rummun kalvo ja munat heiluvat musiikin tahdissa.

Äkkiä olen takaisin vuosikymmeniä sitten hylkäämässäni snobismissa. Spotifyn Zubin Mehtan versiosta kuulee heti, että tämä levytys oli vikatikki hienolta kapellimestarista. Berglundin levytyksessä ei taaskaan ole mitään vikaa, mutta jokin lintu – korppi – sanoo minulle: nevermore.

Ostin iTunesista Salosen ja Los Angelesin soittokunnan levytyksen (6,90) ja poltin siitä CD:n. Vot, sanoi vanja kun…

Kapellimestareissa harjoitan avointa sankarinpalvontaa. Samainen Salonen järjesti hapeneesti lippuja konsertteihin, kun asuimme Los Angelesissa, ja kävimme joskus notkumassa nurkilla. Minulla oli erittäin selkeät käsitykset esimerkiksi Mahlerista, mutta EP muutti ne yhdellä Das Lied von der Erden esityksellä, vaikka tenori ei ollut häävi. Siinä se.

Kimi Räikkösellä olisi oppimista Esa-Pekka Saloselta. Jumala on detaljeissa.

Niin, se toinen sankarinpalvonnan kohde on tietysti Sir John Eliot Gardiner, joka suhtautuu sukunimeensä vakavasti – hän käy matkoilta palattuaan tapaamassa puitaan.

Koopmanin kantaattisarjakin muuten on valmistumissa, eikä ole huono…