Armelias on rikas

Kehittelen edelleen, kommenttien ilahduttamani, ajatusta köyhyyden näkyvyydestä ja piilottamisesta. Varmuuden vuoksi tähdennän, että tämä on vain kirjoittelua pääkaupunkiseudulta sisätiloista. En enää tiedä, kuinka köyhät elävät. Jacob Riisin valokuvakirja 1800-luvun New Yorkista (How the Other Half Lives) minulla on. Se on järkyttävä ja ravisteleva.

Kysymys: hyvinvointivaltio alkoi olla myös meillä vauhdissa 1960-luvun lopulla. Sosiaalisista uudistuksista, (TEL, sairausvakuutus) tehtiin iso numero samalla kuin valtava määrä ihmisiä säntäsi maanpakoon Ruotsiin. Puoluepolitisoituminen eteni elämän kaikissa huoneissa.

Hyväntekeväisyys tehtiin naurettavaksi. Pelastusarmeijalainen ja diakonissa nähtiin surkuteltvina jäänteinä menneisyydestä. Hyväosaisten hyvinvointi kiinnosti yhä enemmän.

Etenkin kirkko oli vastustanut vielä 1880-luvulla hyvin jyrkästi sosiaalista toimintaa, koska Jumala on muka määrännyt jokaiselle ihmiselle osansa, eikä Jumalan säätämykseen ole lupa kajota. Tätä ilmiötä ja sen näkymistä kirjallisuuden (etenkin Minna Canth) tuotannossa nimitetään usein realismiriidaksi. Mikko Juva on kirjoittanut siitä toisen väitöskirjansa.

Kansalaissotaa käytiin proletariaatin nimessä, sikäli kuin joku onnistui ääntämään noin hienon sanan. Proletaareja ei aserintamassa juuri nähty. Leppäsen Preeti kiteytti: ei meidän tämmösten miesten parane…

Intän edelleen, että Kalle Päätalo saavutti valtavan suosionsa ja vuosisadan ainoana kirjailijana miehet lukijoina kuvaamalla aineellista ja henkistä viheliäisyyttä ja ennen kaikkea tämän kaiken nostattamia tunteita käsitettävällä kielellä.

Mainitkaapa yksikin kuvaus sodanjälkeisistä kunnalliskodeista tai vajaamielislaitoksisst. Minulle ei tule mieleen kuin muuan farssi, ”Tuntematon potilas”, joka sai suurta suosiota, kun hullut ovat niin huvittavia.

Tällä hetkellä media mässäilee vanhusten laiminlyömisellä, jos joku on saanut mustikkakeittoa rinnuksilleen. Vanhuksilla on äänioikeus ja tällä hetkellä aika monilla heistä on rahaa.

Yksinkertainen interpolaatio. Kun minulla oli joulun jälkeen selkä kipeänä, kapasiteettini laski noin 95 % ja olin häiriöksi toisille. Vatsa vetelänä ei liioin pysty viettämään syvähenkistä elämää.

Köyhyys, tai sanotaan sitten syrjäytyminen, on tila, josta ei nousta omin voimin.

Television hyödyllisessä ohjelmassa pantiin yli 70-vuotiaan taloutta kuntoon. Tarinan rivous ei oikein näkynyt – mies oli asiallinen, kunnollinen. Huonosti menneestä yritystoiminnasta oli jäänyt joitakin tuhansia velkaa niin että perintätoimistot ulosottivat jatkuvasti omia palkkioitaan ja velka kasvoi. Kohdehenkilölla oli ylikallis kytkysopimus puhelimesta ja nettiyhteydestä (120 euroa kuussa) ja ”ylimääräisen” elämisen marginaali muutamia kymmeniä euroja kuussa.

Hävetti katsella.

Ehkä itse koettu köyhyys ja alhainen asema ei ole yksilöllinen poltinmerkki vaan yhteisön ongelma. Ennen köyhät häpäistiin perinpohjaisesti viranomaisten toimesta. Nykyisin heidät tapetoidaan näkymättömiin lomakkeilla. Suoran sosiaalituen omat kustannukset ovat samaa luokkaa kuin ulos maksetun tuen bruttomäärä.

Tässä on jotain ikävässä mielessä amerikkalaista. Menestykseen nouseminen omin voimin on pötypuhetta, ja köyhyys puolestaan periytyy.

Se tuntuu hankalalta tässä globalisaatiokielessä, jota yhä useampi on siirtynyt käyttämään, että 70-luvun liikkeiden kolmannen maailman köyhät ei kuitenkaan ole sama asia kuin lähiympäristömme köyhät. Tuli muotiin pitää esillä etäisiä asioita ja väittää, että valtio tai tuleva valtio hoitaa nämä välittömät, päälle kaatuvat ongelmat.

Paljastan että höperyyttä tavoittelevan menneisyyden muisteluni takana on myös asia: meidän yhteiskuntamme on perinteisesti ihmisille kova ja kylmä, mutta siinä on ollut ja on piirteitä, joiden varaan voi rakentaa, jos malttaa ja uskaltaa katsoa tarpeeksi lähelle.