Westö II

Eräät osaavat ihmiset ovat mutustelleet romaanin rock-sisältöä. He ovat kuunnelleet muuta musiikkia toisissa paikoissa. Mutta tässä musiikki on vain yksi halun herättäjä, kuin Proustin Vinteuil’n sonaatti (jota ei ole olemassa).

Myös kirjallisuus on täynnä näköispatsaita. Tämä nyt ei kumminkaan kuulu niihin, ja kirjoittaja menee muistoihinsa kuvien, hajujen ja tekstien kautta, ja lukija saa luvan suvaita lähes tuntemattomia nimiä. Entä sitten? Toisen ruotsiksi nyt kirjoittavan mestarin, Per Olov Enquistin romaanit ja omaelämäkerrallinen teos (Ett annat liv, 2008) ovat aivan täynnä viittauksia, joiden ymmärtäminen ei ole välttämätöntä. Kun niiden lähteitä hakee, ihmettelemistä riittää. Sebaldin ”Austerlitz”, jonka päähenkilö on hänkin isää etsimässä, on vielä hämmentävämpi, koska tapahtunut sekoittuu kuviteltuun. Kolmas nykysuosikkini Paul Auster kuvaa usein New Yorkia, jota ei ole olemassa.

Westön ihmeellinen tekniikka, joka toi mieleeni Hannu Salaman, on käyttää kertojana keskinkertaista, ajoittain hiukan tympeää ”henkilöä”, joka selvästi ei ole Westö itse. Perinteinen universaalikertoja, jota esimerkiksi Linna käytti, on Jumalan sijainen maan päällä. Tämä kertoja on Frank. Kaurismäen esikoiselokuvassa Calamarin Union päähenkilöinä on 15 Frank-nimistä miestä, jotka lähtevät raitiovaunulla Kalliosta kohti tuntematonta Eiraa. Niin tässäkin. Mukana ovat Dave Lindholm, Eput, Pellonpää…

Westö on sijoittanut tekstiinsä sekä tärinäraitoja että hidastustöyssyjä. Hänen kertojansa Frank harhailee kuin ajatuksensa ja ”Frankin teksti” on välillä kökköä. Lukijan on silti syytä luottaa siihen, että kirjan kanteen merkitty kirjoittaja tietää mitä tekee. Kun alkaa tuntua siltä, että tämä nyt on yhä pitkää kuin leveääkin, noin kahden tai kolmen sivun päässä odottaa käänne, joka saa lukemaan tekstiä kiihtyneenä, seisaaltaan, läikät poskipäissä.

Kokonaisuus ei kuitenkaan ole ”joutavanpäiväisen ihmisen tarina”, jollaisia Gogol, Dostojevski, Kafka ja mm. Döblin harrastivat. Tämä Frank löytää aidosti jotain – juotuaan sitä ennen itsensä melkein hengiltä.

Olisi näet kiusallista, jos Pihlajamäen piirteitä sisältävästä Munkkivuoresta löytyisi romaanihenkilö, joka todella erottuisi edukseen betonielementtitaloista ja ostoskeskuksen kituvasta yhteisöllisyydestä.

Tämä on nyt kaupunkisuunnittelun ja rakennustaiteen historian ongelma: miten asuntokannaltaan ala-arvoinen Sörnäinen, Kallio mukaan luettuna, tuotti ainakin kaksikymmentä kansallista taiteen tai tieteen huippua? Anu Kaipainen, Pirkko Saisio, Haavikko, Nummet, Warikset, Hannu Mäkelä, Alpo Ruuth, Pentti Saaritsa, Raimo Hartzell – ja puolet tunnetuista näyttelijöistä, Tauno Palosta alkaen?

Televisiossa ystävällinen toimittaja kysyi hiljan työmarkkinajohtaja Seppo Riskiltä – jonka tunnen auskultointiajoiltani – että ei kai se Vaasankatu sitten ollutkaan kasvavalle niin paha paikka, johon Riski sanoi, että oli se, Puukkobulevardi.

Westö sijoittaa kirjaansa sivujuonteeksi Suomen poliittisen historian niin hyvin, että hän voisi vaihtaa oppituoleja Henrik Meinanderin kanssa. Ajankuva on vielä oivaltavampi kuin professorin uuden ”Suomi 1944: sota, yhteiskunta, tunnemaisema”. Tässä on elementtinä, ei siis tuloksena, Suomi 1956-2008. sota, yhteiskunta, tunnemaisema. Sotaa ei pidä ihmetellä – henkilöiden omituisuudet johdetaan selvästi sodassa tavalla tai toisella hulluksi tulleista ja sitten kadonneista isistä.

Päähenkilöistä yksi, Manner – monimielinen sukunimi – on yhdistelmä asioita, jotka liittyvät Tarja Haloseen (Kallio, Wallininkatu), Reino Paasilinnaan, Ulf Sundqvistiin, Matti Louekoskeen, Ilkka Kanervaan. ”Mansnerin” suku Eirasta on uskottava kuva entisen valtaeliitin antautumisesta uuden, kovanyrkkisemmän edessä. ”Manner” aloittaa Ralf Fribergin, Eino S. Revon ja Kekkosen nosteessa radion ja sitten television toimittajana.

Vastaavasti ”Pete Everi”, kertojan nuoruuden ystävä, uppoaa ahtaan perhe-elämän suohon samalla tavalla kuin kertoja viinaan ja kaikinpuolisen pinnallisuuden ylistykseen, mutta molemmat nousevat. Loppunäytös tapahtuu kuitenkin Europarlamentin jäsenyyden ja Everin Helsingin Sanomiin ja Suomen Kuvalehteen kirjoittamien paljastusten ympärillä. Mediapopulismi nousee näkyviin hyvin kauniisti – ei vastuuttomana mudan heittämisenä, vaan lumipalloina, joiden ytimessä on journalistin ammattitaitoa ja sosiaalista suuttumusta selvien väärinkäytösten vuoksi. Tältä osin Westön romaani ulottuu yli kirjoittamishetkensä asioihin, jotka ovat hyvin ajankohtaisia juuri nyt.

Hyvä kirjoittaja ei piilota tekstiinsä viestejä. Kirjoittaminen ei ole mitään geokätkentää.

Lukijan ei kuitenkaan tarvitse hetkeäkään miettiä, miksi tämä kaikki oli kirjoitettava ja siis luettava. Koko teoksen irrationaalinen, aivan selittämätön teema on ystävyys. Pahimmat porsaat osoittautuvat kuolemaan asti uskollisiksi niille harvoille, jotka ovat kerran – keskenkasvuisina Kalliossa – ottaneet ystävikseen.

Suuressa loppukohtauksessa toteutuu itsereferenssi. Romaani alkaa kertoa kirjoittamisestaan ja samalla saavat selityksen lukuisat kerronnalliset kömpelyydet, joita lukija on nolostellut. Romaani loppuu siihen, mistä se alkoi, ja koko ajan mukana mutta vuosikymmeniä melkein kaikilta kateissa ollut kirjan henkilö painaa leimansa loppuun. Hän suostuu muistelemaan ja kertomaan – ”kunhan muistat, että jokainen ihminen on ihme”.

Ihmeellinen ihme.

Dylan Thomasin parempi runo (And Death Shall Have No Dominion) menee mielestäni näin.


Eikä kuolema saa heistä valtaa.
Kuolleet alasti ovat yhtä
kuin tuulimies ja länsikuu.
Luut lihasta kuivat uivat pois,
ja tähti on kyynärpään alla.
He tulevat terveesti hulluiksi,
meren läpi pudoten he nousevat taas,
ei rakkaus poistu, vain he ovat poissa,
eikä kuolema saa heistä valtaa.