Kadetti ja kylteri II

Kilpailu kuuluu kauppiaille mutta on sopimatonta vartijoille. Kumpaan luokkaan urheilijat ja taiteilijat kuuluvat? Selvästi kauppiaisiin. Urheilun ihanteet ja taiteen suurenmoisuus ovat sievää puhetta vailla käytännön merkitystä.

Runoilija ei kilpaile rahasta mutta sitäkin enemmän maineesta. Oppilaani Mikko, joka ennen tapasi oikaista, ettei hän ole millään tavoin minun oppilaani, sanoi kerran Berkeleyssä minusta, että olen omasta mielestäni jonkinlainen kirjailijakin. Siinä oli vierasta väkeä kuulemassa, joten yliopiston kirjastossa kun olimme, nappasin hyllystä englanninkielisen Skandinavian kirjallisuuden historian ja näytin toisille, mitä kaikkea kaunista minusta oli siihen kirjoitettu, ja panin kirjan hyllyyn. Myöhemmin totesin, että kaunokirjallinen tuotantoni on suomeksi Kongressin kirjastossa ja useissa muissa lainastoissa, joihin hankitaan näytteitä eksoottisten kielialueiden yritelmistä.

Tämä on lyyrikon tavoite. Kiittäviin aikalaisarvosteluihin uskoo vain hupsu.

Laadin kerran listan kymmenestä korkeimman oikeuden tyhmimmästä tuomarista 1918-2001, mutta helposti arvattavista syistä en ole koskaan julkistanut sitä. Listani parhaista tuomareista on sekin pöytälaatikossa; USA:n vastaava lista on helposti löydettävissä – Marshall, Brandeis, Holmes, Cardozo, Black…

(Tässä kohdin on aika turha väittää vastaan. Tiettävästi kukaan muu ei ole lukenut kymmentä tuhatta KKO:n päätöstä ja käynyt systemaattisesti läpi konsepteja, joista vain ilmenee, kenen kädenjälkeä enemmistön ratkaisu oikeasti on.)

Kilpailun turmiollisuudesta vartijaluokan sisällä kerrotaan hakusanalla Keinonen, Yrjö. Lähes kaikki muistelijat ilmoittavat arvostaneensa miestä, inhoten. Taisi hän jäädä ihan kiinnikin jostain sotakorkeakoulun arvosanoihin liittyneestä sumplimisesta. Kukaan ei ole koskaan moittinut Erich Heinrichsia, joka vaieten ja vähin äänin osoittautui jääkäreistä etevimmäksi, ja piti myös suunsa kiinni Mannerheimista ja päämajan toiminnan epäsäännöllisyyksistä.

Jacobs ei ollut aiheetta kaupunkisuunnittelun historioitsija. Talot ja ihmiset muistuttavat toisiaan. Osoite on tärkeä, samoin asu. Slummit tunnettiin hyvin antiikin suurkaupungeissa. Ghetto oli alkujaan Venetsiaan perustettu suoja-alue rikkaille juutalaisille. Jostain syystä taloilla voi komeilla silloin kun vaatteilla ei voi. Pohjanmaalla jumaliset ihmiset pystyttivät vallan jumalattoman komeita tuparateja, joista sitten oli vähemmän kuin viidesosa hyötykäytössä. Sotilaat, poliisit, papit ja tuomarit ovat kuuluisia pellevaatteistaan ja kiiltävistä koristeistaan. Suomessa tuomareilla ei ole työkampetta; syy on selvä. Kuten Ruotsissa ainakin Kustaa III:n kaudelle meillä vuoteen 1917 korkeimmat tuomarit olivat myös senaattoreita, ja heillä oli tuohon virkaan kuulunut kultapäärmätty frakki ja halu pitää silmällä, etteivät vähäisemmät tuomarit ryhtyneet koristelemaan itseään.

Yhdysvalloissa vakiintui viisas kauppiaallinen käytäntö varoa veronkerääjien ja ryöstömiesten mielenkiinnon herättämistä. Alun perin englantilaisen keikarin Beau Brummelin lanseeraamat pitkät housut muuttuivat tummiksi – amerikkalaisen käytännön mukaan musta puku sopi vain ruumiille ja hautausurakoitsijoille. Muusta huolehti Brooks Brothers, jonka kertainen maine on jo mennyttä aikaa.

Suomessa Alkon ylläpitämä pukupakko, johon kuului myös valkoinen, mielellään pesty paita ja solmio, joutui huonoon huutoon vasta 1960-luvun lopulla, ja tuosta huudosta se vapautui tällä vuosikymmenellä. Nyt pukumiehet ovat toisten asialla olevia eli investointipankkiireja ja asianajajia, ja viestittävät kankailla ja räätälin tekoisuudella tehtävänsä tärkeyttä. Ranskan Sarkozy luultavasti teki esimerkillään lopun kravattipakosta. Briteillä on termi ”bespoke clothing”, jota on hyvin vaikea kääntää – ehkä vaatturin tekemä vastakohtana mittatilaustyölle ja orrelta ostetulle. Amerikkalainen matala muoti välittyy elokuvista. Farkut ja hyvin kallis pikkutakki on ollut nuorten miesten mieleen jo kauan.

Muotiin on syytä suhtautua haudanvakavasti. Oma silmäni ei edelleenkään oikein sopeudu maastopukuisiin eversteihin julkisissa tiloissa.

Kauppiaalta odotetaan edelleen samaa korkeaa moraalia kuin vuosituhansien ajan: kaikkia palvellaan ihonväriin katsomatta, kunhan maksavat käteisellä. Minulla on meneillään vakoiluprojekti. Harmi että käyn niin harvoin Keski-Espoon marketeissa. Mielestäni sekä K että S käyttävät edelleen väärän värisiä suomalaisia vain toisarvoisissa tehtävissä, ja kassalla istuu joko rusottavia tyttöjä tai luotettavuutta ja ihmistuntemusta uhkuvia naapurin täti –tyyppejä.

Tehokkuus ja perinne ovat vastakohtia. Tunnustan suhtautuvani itse epäluuloisesti perinteisiin. Miksi tuottaa ongelmajätettä ampumalla raketteja ja valamalla tinaa? Perinne ei riitä vastaukseksi eikä se että naapurin pojat ampuvat.

Pidin tietotekniikkaa turhana keksintönä syystalveen 1989. Anja Tulenheimo-Takki ajoi sen korkeimpaan oikeuteen hyvin varhain ja tehokkaasti ja voitti ankaran vastarinnan.

Isäni kiusoitteli minua ikävästi, mutta sai maksaa hinnan varhaisesta mikron käyttöön otosta. CP/M –käyttöjärjestelmän failien siirtäminen DOS:in vaati rajua asiantuntemusta, jota onneksi sitten löytyi.

Vaikka pidän tunnesyistä pohjalaispuukoista, mielestäni ns. Mora (useiden valmistajien) on oikea valinta. Kannattaa ostaa nyrkillinen kerralla.