Iloinen asia

En viitannut siihen, että Väyrysen psyykessä olisi vanhuuden vikoja. En tunne miestä, eikä julkisuudessa mikään viittaa sellaiseen.

Toistan ja täydennän eilistä.

En osaa sanoa, onko dementia iloinen asia. Joissakin tietämissäni tapauksissa on. Murheet murtuvat ja tosiasioiden paino helpottaa. Pelon ja harhaisuuden värittämä dementia on kauheaa katsellakin. Altzheimer on pahimmillaan kuin kuolisi pala palalta. Ristisanatehtävästä pyyhkiytyy kirjain kerrallaan, välillä kokonaisia rivejä.

Esitettyjen suorasukaisten ja kieroharjaisten kysymysten johdosta väitän, etten tunne kysymystä itselleni ajankohtaiseksi. Tässä pärjäillään, ja kaikki sellainen, että haluaa kahta vähemmän Thaimaahan, tuntuu hyvältä.

Kysymys on sikäli ajankohtainen, että olen ensimmäisenä maailmanhistoriassa sen joukon jäsen, joka keskustelee itse vanhuuseläkkeellä eli mm. Kansaneläkelaitoksen ja VR:n kirjoissa vanhuksena (lastenlippu) isänsä ja äitinsä kanssa arkisista ja ajoittain juhlavistakin asioista. Ajattelen että tämä on ainutlaatuista mutta tulee nopeasti yleistymään.

Suvun piirissä tapaan kuitenkin lähes päivittäin eri asteisia pösilöitä; isän kämppäkaverit Kaunialassa eivät ole varsinaisia supliikkimiehiä, ja jo kauan sitten vietin suuren osan aikaani erilaisilla vuodeosastoilla, joihin oli koottu sekä kuolevia että lohduttomasti dementoituneita.

Ei vanhan pää tietenkään toimi paremmin kun teleoperaattori. On hetkiä, jolloin kenttää ei löydy, ja toisinaan pätkii. Mutta isältäni kysyin pari päivää sitten, kun en itse muistanut, ennakkoperinnön arvostamisesta, ja hän katsoi ikkunasta Vanhan Turuntien suuntaan ja sanoi: ennakkoperintöä vähennettäessä on omaisuudelle pantava se arvo, joka sillä vastaanotettaessa oli, jollei asianhaaroista muuta johdu. Perintökaari 6 luku 5 §.

En malttanut olla tarkistamatta kotiin palattua. Täsmälleen oikein.

Alahuhta kehuu Herliniä, joka puolestaan sanoo, että hän oppi isältään palkkaamaan itseään fiksumpia ihmisiä.

Kun nyt tunnen muutamien suuryhtiöiden ja eräiden yliopistojen henkilöitä, sanoisin oman kokemukseni perusteella, että on varottava päästämästä porukan fiksuinta johtajaksi. Ensinnäkin tämä on todennäköisesti luonnevikainen. Toiseksi hän saattaa olla sillä tavalla karismaattinen kuin joku Wahlroos – sen karisman kanssa sinnitellessä alaiset oppivat pitämään erinomaisetkin ajatukset omana tietonaan välttyäkseen saamasta taas puolen tunnin annosta lisää karismaa.

Johtoon tarvitaan henkilö, joka ei pelkää fiksumpia ja jolla on kyky tulla toimeen keskenään hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Hänellä saa myös mielellään olla taito ajaa asiat sellaiseen pisteeseen, että joku johdettavista esittää kiihkeästi vaatimuksena sen ajatuksen, jota on tavoiteltukin. Omistajajohtaja voi sitten ikään kuin arvellen hyväksyä sen.

Henkinen itsenäisyys ja omaperäisyys tekee monista sellaisia, että he ovat aina ja periaatteesta eri mieltä kuin muut, olipa asia ja sen mieli mikä tahansa.

Karisma, joka ei ole teeskentelyä, on liikkeenjohdossa haitallista. Linkomies ja Koskenniemi, joiden uhrien kertomuksia olen kuunnellut myös painokelvottomin osin, olivat karismaattisia. Koskenniemestä mieleeni ei nyt tule mitään hyvää sanottavaa, paitsi että hänen ”tutkimuksensa” ”Roomalaisia runoilijoita” oli sujuvasti koottu useista vanhentuneista lähteistä. Linkomies oli erinomainen pääministeri vaikeaan aikaan ja osasi pitää puoluetoverinsa Paasikiven jäissä poliittista suunnanmuutosta varten. Hän ei päässyt käyttämään karismaansa; siitä huolehtivat karismaatikot Ryti ja Mannerheim.

Aito karisma sopii pienemmille päälliköille kuten teatteri- ja elokuvaohjaajille tai pataljoonan komentajille. Heidän tehtävänsä on innostaa ja kiskoa ihmisistä esiin sellaisia kykyjä, joita nämä eivät arvanneet itsestään löytyvänkään.

Vuosisadan arvoitus on suuri ihanteeni Hitler. Hän pystyi pettämään yhteen kasaan kaikki, myös Stalinin. Se verkostakin löytyvä salanauhoitus, jossa Hitler keskustelee Mannerheimin kanssa junanvaunussa, tekee tyrmistyttävän vaikutuksen. Mies puhuu asiallisesti, vakuuttavasti ja fiksusti. Rytin arvio on oikea: vaikuttava henkilö.

Ehkä hän oli psykologian historian suurin kameleontti, mies jolla oli sata eri persoonallisuutta ja kyky viskoa niitä kuin jonglööri. Totta puhuen hän vetäytyi julkisuudesta melkein kokonaan vuodesta 1943 ja muuttui täysin mahdottomaksi myös sodankäynnin kannalta. Ehkä hän koki viidakon koston ja tuli oikeasti hulluksi ja sai lisäksi maksaa piristävien ja huumaavien lääkeaineiden liikakäytöstään.

Uusimman tiedon mukaan muuten Churchillin kuuluisissa viskilaseissa oli melkein poikkeuksetta teetä ja hänen sikarinsa roikkui suussa melkein aina sammuneena. Viime vuosisadan menestynein liikkeenjohtaja, D. Eisenhower, puolestaan pystyi esittämään melkein kaikille vaaratonta hölmöä, kun taas hänen esimiehensä F.D. Roosevelt osoitti viimeisinä vuosinaan olevansa vaarallinen hölmö.
(Kuvassa Occamin partaveitsi, zirkonia)